Laki kuuluu raastupaan: Luther ja laki

Martti Haverinen

Uskonpuhdistuksen vuosisadalla 1500-luvulla Saksasta alkoi kaikua Raamatusta jälleen löydetty ja esille nostettu, ihmisen vapaaksi tekevä evankeliumi. Osa uskonpuhdistuksen teologeista teki evankeliumin vapaudesta pidemmälle menevät johtopäätökset kuin mikä Raamatun valossa on mahdollista.

Martti Lutherin läheinen oppilas ja työtoveri Johann Agricola alkoi kannattajineen ajan myötä esittää, että Jumalan lakia ei pidä julistaa kirkossa laisinkaan. Lakia tarvitaan kyllä esimerkiksi raastuvassa yhteiskunnallisen vakauden ylläpitämiseksi, mutta jos taivaaseen pääsee ainoastaan evankeliumin kautta, mihin kristitty tarvitsisi lakia? Eikö laki aiheuta lähinnä vääränlaista ahdistusta ja johda ihmisiä evankeliumin vapaudesta lakihenkisyyteen eli yrittämään ansaita pelastusta tekemällä hyviä tekoja?

Luther pyrki pitkään selittämään Agricolan opetuksia parhain päin, mutta lopulta 1537 hänkin joutui puuttumaan tämän julistukseen. Syntynyttä oppikiistaa kutsutaan antinomilaiskiistaksi. Kreikan “nomos” tarkoittaa lakia ja antinomilaisuus siten lain hylkäämistä.

Osa lain hylkääjien väitteistä on sellaisia, että niitä ei sellaisenaan tänä päivänä juurikaan kuule. Antinomilaiset opettajat eivät välttämättä käyttäytyneet julkisesti moraalittomasti ja siveettömästi, mutta jotkut huomasivat tällaisessa opetuksessa varmasti myös erinomaisen mahdollisuuden irtautua Raamatun käskyistä. Mitä väliä sillä on, mitä kristitty tekee, jos joka tapauksessa pelastuu uskoessaan Kristuksen sovitustyöhön ja Jumala antaa kaiken anteeksi? Tämä kysymys pulpahtaa meidänkin aikanamme nopeasti esiin, jos kristinuskosta puhuttaessa korostetaan armoa ja rakkautta ja unohdetaan Jumalan laki, joka sekin löytyy Raamatusta.

Jumalan lain kolme tarkoitusta

Raamatun eri kirjoissa laki tarkoittaa eri yhteyksissä eri asioita, kuten Mooseksen lakia tai ylipäätään Jumalan sanaa. Paavalia lukiessa välillä voi olla vaikea seurata, mitä näkökulmaa hän milloinkin painottaa kirjoittaessaan laista. Luther tarkoitti lailla yleisesti ottaen kaikkia Jumalan asettamia vaatimuksia. Jumalan ilmoittamat ja Raamattuun kirjatut käskyt ovat laki.

Jumalan lailla on kolme tehtävää. Ensinnäkin laki suojelee ihmistä toisten pahuudelta, koska ulkoinen kuri hillitsee pahantekoa. Tämä maailma on parempi paikka elää, jos elämän käyttöohjeita noudatetaan niin kuin Luoja on tarkoittanut. Tätä kutsutaan lain ensimmäiseksi käytöksi.

Toiseksi laki osoittaa sen, että jokainen on rikkonut Jumalan tahdon. Joku voi luulla voivansa noudattaa Jumalan käskyjä ja olevansa hyvä ihminen, mutta Jeesus toteaa, että pahat ajatukset, murhat, aviorikokset, siveettömyys, varkaudet, väärät todistukset ja herjaukset lähtevät ihmisen sydämestä. Kukaan ei kykene noudattamaan käskyjä ainakaan sydämen tasolla. Ihminen ei pysty rakastamaan Jumalaa yli kaiken ja lähimmäistään niin kuin itseään. Laki paljastaa siis sen, että jokainen ihminen on syntinen. Koska Jumala vihaa syntiä, jokainen ihminen on Jumalan tuomion alainen. Siksi lain kuulemisesta nousee synnintunto. “Lain tehtävänä on opettaa tuntemaan, mitä synti on.” (Room. 3:20) Tätä kutsutaan lain toiseksi käytöksi.

Lain kolmanneksi käytöksi kutsutaan sitä, että laki ohjaa kristittyä elämään Jumalan tahdon mukaisesti. “Synti ei siis saa hallita teidän kuolevaista ruumistanne, niin että noudatatte sen himoja.” (Room. 6:12) Laki itsessään ei kuitenkaan anna voimaa elää Jumalan tahdon mukaisesti, vaan Pyhä Henki, joka evankeliumin kautta synnyttää uskovissa kuuliaisuutta Jumalaa kohtaan. Jumalan armosta pelastettu kristitty haluaa vapaana Jumalan lapsena elää uskoa todeksi joka päivä palvelemalla lähimmäisiä Jumalan hyvän tahdon mukaisesti. Tätä lain kolmatta käyttöä kutsutaan myös kreikan kielestä tulevalla sanalla “pareneesi”, joka tarkoittaa kehotusta.

Lain ja evankeliumin erottaminen

Erityisesti lain toiseen käyttöön liittyy luterilaisuuden ydin: lain ja evankeliumin erottaminen. Laki kiroaa lain rikkoneen ihmisen ja julistaa kadotustuomiota. Laki murskaa synnintekijän, mutta ei syntiä. Laki ainoastaan vaatii ihmiseltä, eikä anna mitään.

Evankeliumi on ilosanoma Kristuksesta, joka kuoli ristillä jokaisen ihmisen syntien sovittamiseksi. Kristuksen sijaiskärsimyksen tähden ihminen saa kaikki syntinsä anteeksi. Evankeliumi vapauttaa ihmisen lain julistamasta kadotustuomiosta. Evankeliumi murskaa synnin, mutta ei synnintekijää. Evankeliumi ei vaadi ihmiseltä mitään, vaan ainoastaan antaa.

Sekä Vanha että Uusi testamentti julistavat molemmat lakia ja evankeliumia. Myös oikeanlaisen sananjulistuksen tulee sisältää sekä lakia että evankeliumia, mutta niitä ei pidä sotkea toisiinsa. Laki pitää julistaa lakina niin, että kuulija huomaa syntinsä ja sen, ettei pysty täyttämään Jumalan käskyjä. Koska synnistä seuraa rangaistus, kadotus eli ikuinen ero pyhästä Jumalasta, epätoivoinen syntinen janoaa evankeliumia. Siksi myös evankeliumi tulee julistaa puhtaasti evankeliumina ilman, että siihen enää sotketaan lakia. Laki on julistettava ennen evankeliumia, jotta se saisi aikaan tarpeen kuulla evankeliumia.

Johtaako laki lakihenkisyyteen?

Uskonpuhdistuksen suuri löytö Raamatun äärellä oli, että ihminen pelastuu yksin uskosta, yksin armosta, Kristuksen tähden. Tämän löydön eri puolilla ovat vastakkaisissa ääripäissä lakihenkisyys ja lain hylkääminen.

Martti Lutherin käynnistämä uskonpuhdistus kohdistui lakihenkisyyteen eli yritykseen ansaita Jumalan suosiota hyvien tekojen avulla. Lakihenkisyys on harhakuvitelmaa omasta moraalisesta ylemmyydestä Jumalan pyhyyden edessä sellaisen ihmisen kohdalla, joka ei suhtaudu vakavasti syntisyytensä syvyyteen eikä tunnusta omaa syyllisyyttään. Sellainen  lakihenkinen ihminen, joka puolestaan suree syntejään, mutta ei ole kuullut tai ei ymmärrä, että evankeliumi vapauttaa täydellisesti, uurastaa surullisen orjan tavoin pelastuakseen. Koska ihminen kuitenkaan ei täytä lakia täydellisesti, hän ei voi pelastua tekemällä hyvää.

Lain hylkääjien näkemyksen mukaan Jumalan laista puhuminen voi johtaa armon saaneen ihmisen takaisin lakihenkisyyteen. Agricola kiisti lain toisen käytön eli sen, että laki voisi johdattaa ihmisiä Kristuksen luokse turvautumaan evankeliumin sanaan ja Kristuksen ristillä hankkimaan sovitukseen. Vaatimukset ovat lakia, eivät evankeliumia. Kaikkiin vaatimuksiin liittyy ajatus, että ihminen voisi jotenkin vaikuttaa omaan pelastumiseensa. Ikään kuin se ei riittäisi, että Kristus kuoli ristillä, ja että Jumala antaa ihmiselle uskon lahjana sanan ja sakramenttien kautta.

Koska ihmistä vetää parannukseen Jumalan hyvyys (Room. 2:4), antinomilaiset katsoivat, että ihminen tunnistaa syntisyytensä kuulemalla evankeliumin julistusta, eikä lakia siksi tarvita herättämään synnintuntoa. Koska lain julistamisen ei johda parannukseen, lailla ei ole mitään merkitystä ihmisen kääntymyksen kannalta. Lain julistaminen aiheuttaisi lähinnä ahdistusta ja ihmiset voisivat päätyä lakihenkisyyteen pois evankeliumin vapaudesta. Johann Agricola kiisti myös ajatuksen lain kolmannesta käytöstä eli lain opastavan merkityksen kristityn elämässä, koska kristitty toimii aina vapaasta rakkaudesta ja hyvillä teoilla ei ole merkitystä.

Mihin lakia siis tarvitaan?

On totta, että todellista parannusta ei saa aikaan laki ja rangaistuksen pelko, vaan evankeliumi ja Jumalan rakkaus Kristuksessa. Vaikka laki ei pelasta ketään, sekä laki että evankeliumi ovat molemmat yhtä lailla Jumalan sanaa. Siksi niitä molempia on opetettava rinnakkain. Lutherin mukaan ihmiset ovat kovasydämisiä, eivätkä he käänny, jos laki ei saa säikäyttää heitä. Lain tärkeänä tehtävänä on kuitenkin julistaa tuomio syntiä kohtaan ja saada siten omantunto kauhistumaan, jotta sydän on valmis ottamaan vastaan pelastuksen evankeliumin. Usko hyödyttää vain niitä, joiden sydämen laki on murtanut. Synnit voi julistaa anteeksi vasta, kun ihminen tunnustaa syntinsä.

Myös uskovissa asuu synti tämän maailmanajan loppuun asti. Kun ihminen rikkoo Jumalan käskyä, hän loukkaa Jumalan pyhyyttä osoittamalla sen, ettei välitä hänen sanastaan. Lain halveksija halveksii Jumalaa. Jumala voi sietää pitkään itsensä halveksimista. Usein tässä yhteydessä vedotaan Jumalan armoon, mutta samalla unohdetaan, että välinpitämättömyys Jumalan käskyjä kohtaan ja niiden rikkominen vie eroon Jumalasta. Näin tapahtuu siksi, että ihminen, jolla on huono omatunto tai joka on paaduttanut itsensä, välttelee Jumalaa. 
Jumala istutti luomisessa lakinsa ihmisen järkeen ja omaantuntoon. Syntiinlankeemuksessa tämä käsitys kuitenkin hämärtyi. Käskyt auttavat kristittyä pitämään mielessään oikean ja väärän ja näkemään rehellisesti, että hän tarvitsee Kristusta kaiken aikaa. Ilman lain julistusta tämä näkökyky alkaa hiljalleen jälleen hämärtyä.