Vanhaa Aatua hautaamassa: Luther ja kaste
Ari Lukkarinen
Martti Luther syntyi ja kasvoi läntisen kristillisyyden piirissä roomalais-katolisessa kirkossa. Luther kastettiin kristikunnan normaaliin tapaan vauvana. Kaste oli silloin ja on edelleen yksi roomalaiskatolisen-kirkon sakramenteista. Vuonna 1505 Luther meni luostariin ja hänet otettiin augustinolaisen sääntökunnan noviisiksi. Hän sitoutui elinikäiseen naimattomuuteen, kuuliaisuuteen ja köyhyyteen. Roomalais-katolisuudessa munkkius oli hyvin korkealle arvostettu asia. Ajateltiin, että munkki- tai nunnalupaus on Jumalan säätämä asia. Etenkin kansanhurskauden parissa munkkilupauksen ajateltiin nousevan arvossa pyhän kasteen rinnalle. Munkkius on kuitenkin ihmisten säätämä asia. Raamatusta emme löydä käskyä sitoutua elinikäiseen naimattomuuteen tai elinikäiseen köyhyyteen.
Myös pyhimyksiä arvostettiin paljon. Pyhien avuksi huutaminen oli yleistä. Jouduttuaan ukkosmyrskyn keskelle kesällä 1505, Lutherkin huusi avuksi Jumalaa pyhän Annan kautta ja tämän nimissä lupasi mennä luostariin, jos vain selviäisi tuosta tilanteesta hengissä. Mitä sitten ovat pyhät tai pyhimykset? Rooman kirkossa pyhimykseksi voidaan julistaa joku hurskaana pidetty henkilö, jonka kautta on tapahtunut myös ihmeitä. Ensinnäkään meidän ei tule etsiä ihmeitä. Ja itse asiassa jokainen Kristuksen omaksi kastettu ja Kristukseen uskova ihminen on pyhä. Taivaassa ovat perille päässeet pyhät (riemuitseva kirkko) ja täällä maan päällä ovat taistelevaan kirkkoon kuuluvat Herran omat, jotka ovat pyhiä. Toki olemme pyhinäkin samalla myös syntisiä. Mutta kun olemme kastettuja, meidät on erotettu Herralle. Kasteessa meidät on pyhitetty.
Roomalais-katolisessa kirkossa sakramentteja on seitsemän: kasteen sakramentti, vahvistuksen (eli konfirmaation) sakramentti, eukaristian (eli Ehtoollisen) sakramentti, parannuksen sakramentti, sairaiden voitelun sakramentti, pappisvihkimyksen sakramentti ja avioliiton sakramentti. Uskonpuhdistuksen myötä Luther joutui tarkastelemaan sakramenttien merkitystä ja määritelmää. Oikeastaan anekysymys ja uskonpuhdistuksen käynnistäneet Lutherin teesit aneita vastaan liittyivät kysymykseen parannuksen sakramentista. Ehtoollisen sakramenttiin liittyi Rooman kirkossa myös ongelmia, erityisesti messu-uhrioppi ja siunatun ehtoollismaljan pidättäminen seurakunnalta. Ehtoollinenhan jaettiin seurakunnalle vain yhdessä muodossa (siunattu leipä). Siunatun maljan nautti messun toimittanut pappi. Mikä oikeastaan on sakramentti? Luther päätyi siihen, että sakramenteiksi voitaisiin väljässä merkityksessä lukea useampiakin asioita kuin nämä seitsemän edellä mainittua, jos ajatellaan sitä, että Jumala on luonut kaiken hyväksi ja siunaa ihmisiä monilla lahjoilla. Kuitenkin sakramentin tulisi olla Kristuksen asettama asia, jonka kautta saadaan syntien anteeksiantamus. Näin ollen esimerkiksi avioliittoa ei lueta luterilaisuudessa sakramentiksi. Se on kyllä Jumalan jo luomisessa asettama hyvä asia ja Kristus vahvistaa avioliiton esimerkiksi läsnäolollaan Kaanaan häissä, joissa Hän tekee ensimmäisen tunnustekonsakin. Avioliitossa kyllä tarvitaan puolisoiden keskinäistä anteeksiantamusta ja Jumalan anteeksiantamusta, mutta avioliitto ei sitä välitä. Kasteen kohdalla on toisin. Evankeliumin kirkastumisen myötä Luther rohkeni myös levätä kasteensa varassa. Lutherilla oli huonompiakin päiviä, jolloin epätoivo meinasi vallata hänet. Noina vaikeina hetkinään Luther usein lohdutti ja rohkaisi itseään: ”Olen kastettu, olen pelastuva”. Kun Jumala oli jo pyhässä kasteessa tehnyt hyvän työn hänen kohdallaan, niin eihän Jumala sitä jättäisi kesken vaan veisi Lutherinkin perille kirkkauteensa.
Sakramenttiasiaan Luther tarttui erityisesti kolmessa saarnassaan marraskuussa ja joulukuussa 1519. Noissa saarnoissa hän käsitteli synnintunnustusta ja -päästöä, kastetta ja Ehtoollista. Näistä kastetta koskenut saarna on suomeksi käännettynä ”Saarna kasteen kunnianarvoisesta sakramentista”. Tässä saarnassaan Luther kirjoittaa seuraavasti: ” Kasteen sisältö on autuas kuoleminen pois synnistä ja ylösnouseminen Jumalan armoon, niin että vanha, synnissä siinnyt ja syntynyt ihminen kasteessa upotetaan ja että uusi, armossa syntynyt ihminen nousee siitä ylös.” ”Samalla tavalla kuin lapsi lihallisessa syntymässä nostetaan äitinsä kohdusta ja hän näin syntyy syntiseksi ihmiseksi ja vihan lapseksi, samalla tavalla hänet nostetaan kasteesta. Tässä hengellisessä syntymässä hän syntyy armon lapseksi ja vanhurskauden ihmiseksi. Kasteessa siis synti hukkuu ja sen sijaan nousee vanhurskaus.”
Ja Luther jatkaa: ” Kasteen sisältö eli synnin kuoleminen ja hukkuminen ei toteudu täydellisesti tässä elämässä ennen kuin ihminen myös ruumiillisesti kuolee ja lopullisesti hajoaa tomuksi. Kasteen sakramentti ja merkki on pian toimitettu, kuten me omilla silmillämme näemme, mutta sen sisältö, hengellinen kaste ja synnin hukuttaminen, kestää niin kauan kuin me elämme. Vasta kuolemassa kaste toteutuu täydellisesti. Silloin ihminen lopullisesti upotetaan kasteeseen ja vasta silloin toteutuu se, mitä kaste merkitsee. Sen vuoksi koko tämä elämä on jatkuvaa ja pelkkää hengellistä kastamista aina kuolemaan asti”. Kasteessa siis hukutetaan vanhaa Adamia. Vanha Adam ei ole ainoastaan kerran hukutettu vaan se itse asiassa jatkuu koko elämän ajan ja tulee päätökseen vasta kun kristitty siirtyy ajasta iäisyyteen kuoleman kautta. Evankeliumin ja synninpäästön sanan kautta kristitty palaa kasteeseensa joka päivä. Kristitty elää kasteensa varassa ja kuolee päivittäin maailmalle ja synnille.
Nooan aikainen vedenpaisumus oli Lutherille tuttu kasteen esikuva. Tässä vuoden 1519 saarnassaan Luther viittaa vedenpaisumukseen: ”Kasteen esikuvana oli jo muinoin Nooan vedenpaisumus, jossa koko maailma hukkui; ainoastaan Nooa ja hänen kolme poikaansa vaimoineen säilyivät arkissa. Kaikkien maailman ihmisten hukkuminen on esikuva sille, että kasteessa synti hukutetaan. Kahdeksan ihmisen ja kaikenlaisten eläinten säilyminen arkissa taas merkitsee sitä, että kasteen kautta ihminen tulee autuaaksi, niin kuin pyhä Pietari toisessa kirjeessään selittää (2. Piet. 2:5).
Kaste on vain paljon suurempi vedenpaisumus kuin tuo aiempi, joka hukutti ihmisiä ainoastaan yhden vuoden aikana. Kaste taas hukuttaa kaikenlaisia ihmisiä kaikkialla maailmassa aina Kristuksen syntymästä viimeiseen päivään asti. Kaste on armon vedenpaisumus, kun taas aiempi oli vihan vedenpaisumus, niin kuin psalmissa 29 julistetaan (Ps. 29:10): “Jumala antaa uuden, jatkuvan vedenpaisumuksen.” On varmaa, että paljon enemmän ihmisiä tullaan kastamaan kuin heitä vedenpaisumuksessa hukkui.” Samassa saarnassaan Luther viittaa myös kirkkoisä Augustinuksen sanaan, että kasteen vuoksi Jumala ei lue meille syntejämme. Perisyntisyys pysyy kastetussakin kristityssä tämän elämän loppuun asti, ”mutta niin kauan kuin me emme suostu sen valtaan emmekä jää siihen, kaste hallitsee sitä, niin ettei se tuomitse eikä vahingoita meitä. Pikemminkin se päivä päivältä tuhoutuu yhä enemmän ja enemmän aina kuolemaan asti.”
Kristuksen asetti kasteen sakramentin juuri ennen taivaaseen astumistaan. Mitä tulee kasteen näkyvään aineeseen, on mentävä Herramme julkisen toiminnan alkuun. Mennessään kastettavaksi Jordanille, Herramme Jeesus samalla pyhitti kaikki vedet pelastavaksi virraksi. Huonepostillaan kootussa toisen sunnuntain joulusta saarnassaan Luther kirjoittaa: ”Tässä on siis erittäin huomattava, että Kristus, Jumalan Poika, pyhän kasteen asettaja itse, kuitenkin kastattaa itsensä ja sitten määrää, että kaste on seurakunnassa aina pysyvä, ja että kaikkien, jotka tahtovat tulla autuaiksi, pitää tulla kastetuiksi”.
Samassa saarnassaan Luther jatkaa: ”Kuka rohkeneekaan pitää Isän Jumalan, Pojan ja Pyhän Hengen läsnäoloa halpana asiana? Kuka voi tällaista vettä sanoa pelkäksi vedeksi? Emmekö jo huomaa, mitä höysteitä Jumala on heittänyt tähän veteen? Kun panee sokeria veteen, se ei ole enää pelkkää vettä; miksi me kasteessa erottaisimme sanan vedestä, väittäen kastetta pelkäksi vedeksi, ikään kuin ei Jumalan sana eikä siis Jumalakaan olisi läsnä tässä vedessä, eikä tapahtuisi samoin kuin Jordanilla Kristuksen kasteessa, kun Pyhä Henki laskeutui alas ja Isän Jumalan äänin kuului taivaasta? Niin emme saa ajatella, vaan tietäkäämme, että kasteen vedessä on vieläkin läsnä Isä Jumala, Poika ja Pyhä Henki, samoin kuin Jordanilla, kun Kristus seisoi vedessä, Pyhä Henki liikkui hänen päällänsä ja Isän Jumalan ääni kuului. Juuri sentähden kaste on sellainen vesi, joka ottaa pois synnin, kuoleman ja kaiken kadotuksen sekä auttaa meitä taivaaseen, iankaikkiseen elämään. Niin kallis elämän vesi ja lääkitys on siis meille kaste, kun Jumala itse on siihen yhdistynyt. Jumala on elämän Herra; kun hän on tässä vedessä läsnä, niin tulee siitä oikea elämän vesi, joka karkoittaa kuoleman ja helvetin ja tuottaa iankaikkisen elämän.”
1520-luvun lopulla evankelisia (nykyisin sanoisimme luterilaisia) seurakuntia tarkastettaessa Lutherin valtasi suuri huoli: “Voi hyvä Jumala sitä surkeutta, minkä olen saanut nähdä! Tavallinen kansanmieshän ei varsinkaan maaseudulla tiedä kristinopista yhtään mitään, ja valitettavasti myös monet papit ovat jokseenkin taitamattomia ja kyvyttömiä opettamaan. Kaikkien heidän kuitenkin pitäisi olla kristittyjä, kastettuja ja pyhän ehtoollisen sakramentin nauttijoita, vaikka eivät osaa Isä meidän -rukousta, uskontunnustusta eivätkä kymmentä käskyä. He antavat elämänsä kulua niin kuin tyhmän karjan ja järjettömien sikojen elämä kuluu. Evankeliumin tultua nyt julki he ovat silti oppineet todella mestarillisesti väärinkäyttämään kaikkea vapautta.”
Tämä oli Vähän katekismuksen esipuheesta. Luther oli huolissaan niistä, jotka pitivät itseään kristittyinä. Monien evankelisten pappien tilanne ei ollut paljon parempi, sillä useat heistä olivat kyvyttömiä opettamaan seurakuntaansa. Tämän vaikean tilanteen korjaamiseksi Luther laati Vähän katekismuksen kaikille kristityille ja erillisen Ison katekismuksen erityisesti saarnamiehiä ajatellen. Vähässä katekismuksessa uskon pääkohdat ovat selitetty iskevästi, pyhä kaste mukaan luettuna. Isossa katekismuksessa myös kastetta on käsitelty paljon laajemmin.
Vähään katekismukseen sisältyi liitteenä myös kasteen toimittamisen kaava. Kastekaavan johdannossa tai esipuheessa Luther teroittaa kummien velvollisuuksia: ”Kummien tulee yksimielisinä sydämessään yhtyä papin kanssa rukoilemaan, esittämään lapsen hätä vakavin mielin Jumalalle, käydä kaikin voimin taisteluun lapsen puolesta Perkelettä vastaan ja tehdä tämä kaikki täydellä vakavuudella, koska se ei Perkeleestäkään ole leikkiä.” Kummien ja pappien muodollisista kriteereistä Luther jatkaa seuraavasti: ”on oikein ja kohtuullista, ettei juopuneita eikä maallismielisiä pappeja päästetä kastamaan ketään eikä kummeiksi kelpuuteta kevytmielisiä ihmisiä. Käytettäköön arvokkaita, nuhteettomia, vakavamielisiä ja hurskaita pappeja ja kummeja, sellaisia, joilta voi odottaa, että he toimittavat kasteen vakain mielin ja oikeassa uskossa.”
Itse kastekaavassa huomio kiinnittyy manaukseen, joka on monista uudemmista kastekaavoista jätetty pois: ” Kastaja lausuu: “Lähde ulos, sinä saastainen henki, ja anna tilaa Pyhälle Hengelle.” Sitten hän tekee ristinmerkin kastettavan otsaan ja rintaan ja lausuu: “Ota pyhän ristin merkki otsaasi ja rintaasi.” Ja kaava jatkuu: ”Minä manaan sinua, sinä saastainen henki Isän (ristin merkki) ja Pojan (ristin merkki) ja Pyhän Hengen (ristin merkki) nimeen, että sinä poistut tästä Jeesuksen Kristuksen palvelijasta (nimi) ja väistyt hänen luotaan. Aamen.” Kastekaavassa on myös kolminkertainen Perkeleestä luopuminen (Perkele, teot ja petos). Nämä ovat jääneet Suomen ev-lut kirkon uusista kaavoista pois, mutta monissa kirkoissa (esimerkiksi Kenian evankelis-luterilainen kirkko) ne ovat edelleen käytössä ja hyvä niin. Manaus ja Perkeleestä luopuminen alleviivaavat Lutherin kastekaavassa valtapiirin vaihtoa pimeydestä valoon, synnin orjuudesta Jumalan lapseuteen.
Lutherille ei ollut tuntematon asia se, että moni kastettu etääntyi kasteen armosta ja ajautui suorastaan tuhlaajalapsen tielle. Hän kirjoitti Isossa katekismuksessa: ”Niin voi kyllä käydä, että me liukastumme ja putoamme laivasta. Mutta jos joku putoaa, varautukoon uimaan laivan luo ja tarrautumaan siihen kiinni, kunnes pääsee sinne takaisin. Siinä hän voi sitten jatkaa aiemmin aloitettua matkaa.”
Oman haasteensa Lutherille aiheuttivat myös uskonnolliset fanaatikot, entusiastit eli hurmahenkiset. Näitä olivat muun muassa Wittenbergiin vuonna 1522 saapuneet niinsanotut Zwickaun profeetat, jotka hylkäsivät lasten kastamisen. Zwickaun profeetat olivat saada koko Wittenbergin kaupungin ja seurakunnan sekaisin, mutta Luther sai seurakunnan rauhoittumaan tulemalla kaupunkiin ja pitämällä Invocavit- viikon saarnansa maaliskuussa 1522.
Oma lukunsa oli Thomas Müntzer. Müntzer oli aluksi yksi uskonpuhdistukseen liittyneistä papeista, mutta hän radikalisoitui. Müntzer alkoi pitää halpana sakramentteja ja esitti, että ihminen voi olla suorassa Pyhän Hengen johdatuksessa ohi sakramenttien. Näihin uskonpuhdistuksen radikaaleihin haaroihin liittyi myös uudestikastamista ja yhteiskunnallistakin levottomuutta, mikä tulee esille erityisesti vuosien 1524-1525 talonpoikaiskapinassa.
Luther vältti hurmahenkisyyden karikot. Hän korosti Jumalan Sanan saarnaa ja sakramentteja. Selvimmin lausuttuna tämä tulee esille Luterilaisten tunnustuskirjojen Schmalkaldenin opinkohdissa, joissa Luther kirjoitti: ”Meidän täytyy siis pitää lujasti kiinni siitä, että Jumala ei tahdo olla tekemisissä ihmisten kanssa millään muulla tavalla kuin sanan ja sakramenttien välityksellä. Kaikki se, mitä ilman sanaa ja sakramentteja Henkenä ylistetään, on itse Perkeleestä.”
Kun Lutherin viimeiset hetket tässä ajassa koittivat, hän muisti myös kastettaan viimeiseissä sanoissaan: ”Luulen, että täällä Eislebenissä, jossa olen syntynyt ja jossa minut on kastettu, tulen myös päättämään päiväni”.
