Wartburgin ritari: Luther ja raamatunkäännöstyö

Topias Tanskanen

Martti Luther tunnetaan ennen kaikkea uskonpuhdistajana; katekismusten kirjoittajana ja saksalaisen reformaation johtajana, suurena kirjailijana ja väittelijänä, virsien ja veisujen säveltäjänä ja sanoittajana, varsin oppineena miehenä. Monen, minunkin, päällimmäinen ajatus saattaa olla, että hän on ollut dogmaatikko. Dogmaatikot, siis kristillistä oppia tutkivat teologithan hänestä jaksavat pauhata. Mutta Luther oli ennen kaikkea Raamatun mies. Luther toimi Wittenbergin yliopistossa Raamatun selitysopin professorina, ei dogmaatikkona. Me tunnemme hänet pitkälti hänen opillisten kirjojensa kuten Katekismusten, Sidotun ratkaisuvallan ja Tunnustuskirjojen osien kautta. Suurimman osan elämästään hän kuitenkin omisti Raamatun, erityisesti Vanhan testamentin selittämiselle. Ja jos ajatellaan työmäärää, työn intensiteettiä, työhön vaadittavaa aikaa, hyvin tyyliteltyä ja tarkkaan mietittyä saksan kieltä, kulutettujen sulkakynien, musteen ja harmaiden aivosolujen määrää, hänen raamatunkäännöksensä on ehdottomasti hänen keskeisin työnsä. Lutherin omana elinaikana Wittenbergissä painettiin kymmenen kokonaista raamattueditiota ja 80 painosta Raamatun eri osista. Luther ei edes ollut mikään suuri alkukielten asiantuntija. Latinan hän oli oppinut kunnon keskiajan koululaisen tapaan jo oppikoulussa. Ennen saapumistaan Wittenbergiin opettamaan hän oli opiskellut hepreaa Erfurtin yliopistossa vuonna 1506. Kuitenkin vasta rakas työtoveri Phillip Melanchthon tutustutti nuoren munkin kreikan kielen saloihin Wittenbergissä. Vuodesta 1521 lähtien oli Lutherilla myös heprean kielessä apuna asiantuntija, alkukielten professori Matthäus Aurogallus. Luther näki siis vaivaa kielten opiskelemisen ja Raamatun kääntämisen eteen. Miksi? Miksi edes kääntää Raamattua?

Yksi uskonpuhdistuksen kärkiajatuksista oli humanismin tavoin ad fontes, takaisin lähteille. Tämä periaate yhdessä sola scripturan, yksin Raamatun, kanssa pakotti tutustumaan latinankielisen Vulgatan sijasta alkuperäisiin teksteihin. Luther näki Raamatun Jumalan ilmoituksena, Jumalan sanana. Raamattu oli kristillisen opin ylin auktoriteetti ja toisaalta armonväline. Kun Luther teki reformatoriset löytönsä ja aloitti taistelunsa katoliseen kirkkoon pesiytyneitä väärinkäytöksiä vastaan, hänen oli pakko sitoa argumentaationsa johonkin. Hän vetosi Raamattuun.

Raamattu ei ollut keskiajalla kovassa huudossa. Yleinen ajattelutapa oli, että Raamattu on epäselvä. Se on vaikea kirja, josta ei saa helposti selkoa. Siksi sitä ei maallikoiden kannattanut lukea eikä se kelvannut argumentaation pohjaksi. Sen sijaan kirkkoisät, kirkon opetusvirka ja kaanonit olivat arvovaltaisia Raamatun selityksiä. Niin sanottu quadriga, nelinkertainen raamatunselitys, ja erityisesti korkeisiin sfääreihin menevät allegoriset eli kuvainnolliset selitykset olivat vieraannuttaneet sekä maallikot että oppineet Raamatusta. Luther hyökkäsi tätä vastaan. Hän väitti, että Raamattu on selkeä, jos hylätään kaikenkarvaiset korkealentoiset tulkinnat ja luetaan sitä maalaisjärjellä. Raamatussa kyllä on epäselviä kohtia, mutta niitä tulee tulkita selvien kohtien valossa. Näiden epäselvien kohtien kanssa Luther painikin suurimman osan elämästään silti pitäen kiinni siitä vakaumuksesta, että kokonaisuudessaan Raamattu on selkeä ja ymmärrettävä kirja. Epäselvyys johtuu joko siitä, että sitä ei osata lukea oikein tavallisten kielen sääntöjen mukaisesti, tai siitä, että ihminen syntinsä takia ei ymmärrä pyhää kirjaa. Siksi Luther ja muut reformaattorit näkivät Raamatun kääntämisen hyödylliseksi. Sen sijaan, että maallikoiden pitäisi varoa epäselvän kirjan lukemista ja jättää se oppineiden ikäväksi ja epämiellyttäväksi huoleksi, Luther ja kumppanit halusivat saada Raamatun jokaisen tavallisen tallaajan luettavaksi. Näin siis kansan syvätkin rivit pääsisivät lähteille ja ylimmän auktoriteetin pariin.

Toinen merkittävä puoli Lutherin ja uskonpuhdistajien raamattukäsityksessä on Raamatun armoa välittävä merkitys. Lutherin monissa kirjoituksissa tulee esille, kuinka perisynnin turmelema ihminen ei voi itse päästä Jumalan luokse. Jumalan Sana luettuna ja julistettuna on se väline, jolla Pyhä Henki joko synnyttää ja syventää uskoa tai paaduttaa omiatuntoja. Siksi tämä kallisarvoinen sana tulisi jokaisen saada kuulla omalla Jumalan antamalla äidinkielellään.

Wartburgin ritari

Lutherille tarjoutui mahdollisuus Raamatun kääntämiseen vuonna 1521 Wormsin valtiopäivien jälkeen. Wormsissa Luther ei ollut peruuttanut kirjoituksiaan, ja siitä syystä hänet julistettiin lainsuojattomaksi. Fredrik Viisas järjesti paluumatkalla lavastetun kidnappauksen, jonka seurauksena Luther löysi itsensä Wartburgin vanhasta linnasta. Keskustelutovereiksi siunaantui pöllöjä ja lepakoita. Onni onnettomuudessa oli kuitenkin se, että Luther päätti käyttää hyödyksi joutoaikansa linnassa – sitä nimittäin riitti! Hän kirjoitti tulikivenkatkuisia pamfletteja ja ohjasi etäältä Wittenbergissä paraikaa käynnissä olevaa reformaatiota. Joulukuussa 1521 Luther teki uskaliaan vierailun Wittenbergiin siellä syntyneiden mellakoiden takia. Samaisella reissulla toveri Melanchthon maanitteli Lutheria kääntämään Pyhän Raamatun, sillä sille oli kiireellinen tarve. Palattuaan Wartburgiin Luther aloittikin Uuden testamentin kääntämisen. Kääntäminen valmistui yhdessätoista viikossa! Maaliskuussa 1522 hän saapui jälleen Wittenbergiin ja jatkoi käännöksen työstämistä yhdessä Melanchthonin kanssa. Joulukuussa ilmestyi jo toinen painos, joka sisälsi jo yli sata parannusta syyskuussa ilmestyneeseen versioon. Vanhan testamentin kanssa Luther paini kauemmin. Hän ei ikinä kokenut olevansa täysin sinut heprean kielen kanssa. Käännös ilmestyi useissa osissa ja sitä työstettiin jatkuvasti. Lopulta kokonainen Raamattu saatiin painosta ulos vuonna 1534. Se sisälsi Vanhan testamentin, Vanhan testamentin apokryfikirjat sekä Uuden testamentin. Apokryfikirjat Luther sijoitti Vanhan ja Uuden testamentin väliin omaksi kokonaisuudekseen ja lisäsi kommentin, joka kertoi niiden olevan hyödyllisiä lukea, mutta niiden varaan ei ole syytä rakentaa kristillistä oppia ja elämää.

Jatkuvaa painia

Lutherin käännöstyöstä näkee, että hän näki sen eteen suurta vaivaa. Hän paranteli käännöstään koko elämänsä ajan. Viimeinen hänen työstämänsä painos koko Raamatusta ilmestyikin 1545/6, ja se pysyi pitkään käytössä lähes muuttumattomana. Ehkä juuri hänen jatkuvan painimisensa takia se voitti kilpailevat saksannokset. Luther ei ollut kuitenkaan yksityisyrittäjä. Vuodesta 1531 eteenpäin hänellä oli käännöstyössään apuna arvovaltainen kollegio, collegium biblicum, johon kuului Lutherin lisäksi heprean asiantuntija Aurogallus, kreikan taitaja Melanchthon sekä monta muuta teologia. Tämä kollegio kokoontui usein yhteen pohtimaan tekstejä ja sopivia käännösvastineita. Apuvälineinä käytettiin Erasmus Rotterdamilaisen julkaisemaa Uuden testamentin kreikankielistä laitosta, Vanhan testamentin hepreankielistä laitosta, Hieronymuksen kääntämää latinalaista Vulgataa, Vanhan testamentin muinaista kreikankielistä käännöstä Septuagintaa sekä lukuisia kirkkoisien ja keskiajan teologien eksegeettisiä eli selitysopillisia kommentaareja. Erityisesti heprean kieli tuotti Lutherille vaikeuksia. Uuden testamentin kreikka oli paljon konkreettisempaa kuin usein kuvainnollinen heprea. Luther ei kuitenkaan tyytynyt vaillinaiseen käännökseen. Lentokirjeessä kääntämisestä hän selvittää kääntämistyötään ja puolustautuu kriitikoitaan vastaan: ”Olen pyrkinyt käännöksessäni esittämään puhdasta ja selkeätä saksaa. Ja meille sattui usein, että etsimme ja pohdimme kaksi, kolme, jopa neljäkin viikkoa yhtä ainoata sanaa emmekä aina sittenkään keksineet. Jobin kirjassa teimme työtä niin, maisteri Philippus, Aurogallus ja minä, ettemme toisinaan saaneet neljässä päivässä edes kolmeakaan riviä valmiiksi. Hyvä ystävä, kun se nyt on saksannettu ja valmis, voi jokainen sitä lukea ja mestaroida. Kun joku silmäilee nyt kolme tai neljä lehteä kompastumatta kertaakaan, hän ei huomaa, minkälaisia kiviä ja kantoja on tiellä ollut; kun hän nyt kulkee tasaisesti eteenpäin, kuten pitkin höylättyä siltaa, hän ei huomaa, kuinka meidän on täytynyt hikoilla ja tuskailla, ennen kuin saimme raivatuiksi kaikki kivet ja kannot tieltä, jotta kulku olisi niin vaivatonta. On helppo kyntää valmiiksi raivattua peltoa. Mutta kun pitäisi raivata metsää ja muokata peltoa, silloin ei kukaan tahdo ryhtyä toimeen.” (Lentokirjanen kääntämisestä, s. 550–551) Toisin sanoen kääntäminen ei ollut helppoa ja se piti suorittaa suurella uskollisuudella ja tarkkuudella. Raamatun kääntäminen kun poikkeaa normaalista kääntämisestä siinä, että teksti on jumalallista, Jumalan sanaa. Sen takia kääntäjän tuleekin lähestyä Pyhää Raamattua oikeanlaisella nöyryydellä. Nöyrä Luther ei kuitenkaan nöyristellyt. Raamattua kääntäessä piti olla myös rohkea ja kääntää teksti oikeasti saksaksi eikä hepreaksi tai kreikaksi saksalaisilla sanoilla. Huono käännös olisi vain haitaksi evankeliumin leviämiselle ja vierottaisi lukijan siitä. Tavallisen saksalaisen piti ymmärtää Raamattua. Kääntäjän piti Lutherin mukaan kuunnella äidin puhetta kotona, lapsia kadulla ja talonpoikia toreilla. Toisaalta lähdekielikin täytyi osata kunnolla. Luther pyrki siis kääntämään oikeasti saksaksi. Tärkeää oli kääntää alkutekstin ajatus, ei niinkään kääntää sanasta sanaan. Toisaalta, mikäli tällainen vapaa käännös ei tuntunut luontevalta esimerkiksi sen tähden, että alkukielellä kohta oli monitulkintaisempi tai piti sisällään laajemman merkityksen, oli suosittava kirjaimellisempaa käännöstä. Lisähaastetta Lutherille toi se, että puhuttu saksa oli erilaista eri puolilla saksankielistä kristikuntaa. Lutherin tavoitteena oli, että hänen saksannoksensa olisi ymmärrettävä kaikkialla. Tässä pyrkimyksessä hän ei täysin onnistunut, sillä esimerkiksi Ylä-Saksan kaupungeissa Luther-Bibeliä myytiin yhdessä erityisen sanaston kanssa. Lutherin käännös standardisoi kuitenkin myöhemmin saksan kirjakielen, vähän samaan tapaan kuin kotoinen uskonpuhdistajamme Agricolan pitkälti länsisuomalaisiin murteisiin perustuva käännös oli luomassa koko suomen kirjakieltä.

Kritiikkiä

Lutherin raamatunkäännös sai osakseen myös paljon kritiikkiä. Yksi tunnetuimmista kritiikin aiheista on Lutherin ”lisäys” Room. 3:28:een. Luther nimittäin lisäsi jakeeseen sanan allein (ainoastaan): ‘Wir halten [dafür], das der mensch gerecht werde on des gesetzs werck, allein durch den glauben’ (Pysymme [siinä], että ihminen tulee vanhurskaaksi ilman lain tekoja, ainoastaan uskon kautta). (Lentokirjanen kääntämisestä, s. 547) Katsomme siis, että ihminen tulee vanhurskaaksi, kun hän uskoo, ilman lain vaatimia tekoja. (KR92) Alkutekstissä ei siis ole sanaa ainoastaan, allein. Miten Luther on voinut lähteä mestaroimaan Raamattua? Onko tämä hänen teologinen lisäyksensä, jolla hän silottelee Raamatun paremmin tukemaan tärkeää oppiansa uskonvanhurskaudesta? Annamme Lutherin itse vastata: ”Olen siis tässä Roomalaiskirjeen 3. luvussa varsin hyvin tiennyt, ettei latinalaisessa eikä kreikkalaisessa tekstissä ole sanaa sola, eikä paavilaisten olisi tarvinnut sitä minulle opettaa. Totta on, ettei siinä ole noita neljää kirjainta SOLA, joita kirjaimia nuo aasinpäät katsovat kuten lehmät uutta veräjää. Mutta he eivät näe, että ne sisältyvät kuitenkin tekstin merkitykseen, ja jos halutaan selvästi ja voimallisesti saksantaa, niin ne kuuluvat siihen. Sillä olen halunnut puhua saksaa enkä latinaa tai kreikkaa, koska olin ottanut tehtäväkseni puhua saksaa käännöksessäni. Mutta meidän saksan kielessämme on tapana, että jos yhteen sanontaan kuuluu kaksi asiaa, joista toinen myöntää ja toinen kieltää, käytetään sanaa solum (allein, ainoastaan) sanojen nicht (ei) ja kein (ei kukaan, ei mikään, ei yhtään) rinnalla. Kun esimerkiksi sanotaan: Der Bauer binget allein Korn, und kein Geld (Talonpoika tuo ainoastaan viljaa eikä yhtään rahaa) – – vaikkei latinan tai kreikan kielessä niin sanotakaan, sanotaan siten kuitenkin saksan kielessä, ja sille on ominaista, että se lisää sanan allein (ainoastaan), jotta sanojen nicht (ei) ja kein (ei kukaan, ei mikään) merkitys tulisi täydellisemmäksi ja selvemmäksi.” (Lentokirjanen kääntämisestä, s. 551–552) Luther siis vetosi siihen, että hän käänsi saksaksi ja saksan kieli vaatii ainoastaan-sanan käyttöä. Lentokirjeessään kääntämisestä Luther selostaa suorastaan absurdiuteen asti sitä, miksi orjallinen sanojen noudattaminen kääntämisessä ei vain toimi: ”Niinpä Kristus esimerkiksi sanoo: Ex abundantia cordis os loquitur. Jos minun pitää noudattaa aasien neuvoa, niin he asettavat eteeni kirjaimet ja kääntävät näin: Auss dem uberflus des hertzen redet der mund (Sydämen liiallisuudesta suu puhuu). Sano minulle, onko tämä saksaa? Kuka saksalainen ymmärtää tuota? Mitä on sydämen liiallisuus? Niin ei voi kukaan saksalainen sanoa, ellei hän halua sanoa, että jollakulla on hyvin suuri sydän tai että hänellä on liian paljon sydäntä. Joskaan sekään ei vielä ole oikein. Sillä sydämen liiallisuus ei ole saksaa, enempää kuin talon liiallisuus, kaakeliuunin liiallisuus, penkin liiallisuus. Mutta perheenäiti ja tavallinen mies sanovat näin: Wes das hertz vol ist, des gehet der mund über (Mitä sydän on täysi, se vuotaa suusta ulos – sydämen kyllyydestä suu puhuu). Se on hyvää saksaa; siihen minä olen pyrkinyt, mutta valitettavasti en ole aina ja joka kohdassa sitä saavuttanut enkä tavoittanut.” (Lentokirjanen kääntämisestä, s. 552) Lutherin käännös kyllä kelpasi hänen vastustajilleenkin, tosin muutettavat muuttaen. Dresdeniläinen Südler oli keskiaikaisella copy–paste-menetelmällä kopioinut Lutherin Uuden testamentin käännöksen, muokannut hieman joitakin kohtia, poistanut esipuheet ja selitykset ja korvannut ne omillaan. Luther vastasi tähän lakonisen ironisesti: ”Voi rakkaat lapset, kuinka minuun koskikaan, kun hänen maaruhtinaansa kauheassa esipuheessaan kirosi Lutherin Uuden testamentin ja kielsi lukemasta sitä, mutta käski samalla lukemaan Sudlerin Uutta testamenttia, mikä on juuri sama, minkä Luther on tehnyt.” (Lentokirjanen kääntämisestä, s. 549) Lentokirjasessa Luther ei suhtaudu kritiikkiin kovin myötämielisesti. Osasyynä lienee juuri se, että hän ajattelee kritiikin tulevan vastustajiltaan, jotka vastustavat häntä kirkkopoliittisin perustein ja jotka itse eivät ole tehneet vaativaa käännöstyötä eivätkä siten tiedä, miten suuren vaivan kääntäjä joutuu näkemään. Kirjeensä lopussa hän vielä palaa asian äärelle: ”Olen oppinut tietämään, kuinka paljon taitoa, vaivaa ja työtä kääntäminen vaatii; siitä syystä en aio sietää ketään paavinaasia enkä muuliaasia, jotka eivät ole mitään yrittäneet, tuomarinani tai moittijanani.” (Lentokirjanen kääntämisestä, s. 554)

Raamatunkäännöstyön perintö

Lutherin raamatunkäännöstyöstä voidaan ottaa oppia monella eri tavalla. Hänen käännösperiaatteensa ovat olleet varsin moderneja. Kääntäminen on aina tulkitsemista, ja sen takia se täytyy tehdä varovaisesti ja – erityisesti Raamatun ollessa kyseessä – suurella pieteetillä ja tarkkuudella. Toisaalta käännöksen on oltava selvää ja ymmärrettävää kieltä. Raamatun äärelle täytyy myös tulla oikealla asenteella. Mestaroiminen ja ylpeys täytyy perata pois ja tilalle on otettava nöyrä asenne. Kääntäjä ei kajoa mihin tahansa roskapokkariin, vaan Jumalan sanaan, ja hänen työnsä tulos vaikuttaa kokonaisiin kansakuntiin. Se vaatii siksi sekä tarkkaa työskentelyä niin Raamatun alkukielien kuin kohdekielen parissa että eksegeettistä osaamista. Siihen työhön ei tule lähteä rinta rottingilla eikä liian heppoisin perustein. Meidän tulee myös suhtautua oman suomalaisen Raamattumme kääntäjiin kunnioituksella. Viimeisin Kirkkoraamattumme sai varsinkin alkuaikoina osakseen ylitseampuvaakin kritiikkiä. Kuitenkin myös vanhemmassa 1933/38-käännöksessä on puutteita, ja Lutherin kysymys ”onko tämä saksaa?” voidaankin monessa kohtaa toistaa kysymällä vanhalta Kirkkoraamatultamme: ”onko tämä suomea?” Yksi esimerkki on jokin aika sitten vastaani tullut kysymys Sananlaskujen luvun 4 jakeen 23 merkityksestä. KR33 kääntää: ”Yli kaiken varottavan varjele sydämesi, sillä sieltä elämä lähtee”, kun taas KR92 sanoo: ”Ennen muuta varjele sitä, mikä on sydämessäsi – siellä on koko elämäsi lähde.” Täysin kirjaimellinen käännös olisi: ”Yli kaiken varottavan varjele sydämesi, siellä sieltä lähtee elämäsi ulostulot.” Mikä näistä on suomea ja mitä suomalainen sanoisi? Uusin Kirkkoraamattumme tuo itseasiassa paljon paremmin esille sen, mikä sananlaskun ajatus on, vaikka käännös onkin vähemmän kirjaimellinen. Molemmat käännökset ovat kuitenkin Jumalan sanaa, jonka kautta Jumala vaikuttaa uskon syntymistä siellä missä hyväksi näkee. Kritiikki on aina hyvästä, ja siihen on jopa aihetta, mutta senkin kanssa tulee olla nöyrä. Käännös on myös aina tulkinta. Siksi teologeilta vaaditaan erityisesti heprean ja kreikan osaamista, varsinkin silloin, kun käsittelyn alla on epäselviä kohtia. Alkukieliä osaamaton lukija taas voi syventyä Raamatun teksteihin ryhtymällä Lauri Thurénin sanoin sekakäyttäjäksi eli lukemalla montaa eri käännöstä rinnakkain. Ennen kaikkea meidän on syytä oppia Lutherin tavoin arvostamaan Raamattua. Raamatun kääntämisellä ei ole mitään merkitystä, jos kukaan ei sitä lue. Olkaamme sen tähden Raamatun ahkeria lukijoita ja olkaamme siten kiitollisia niille, jotka ovat nähneet vaivan tämän kallisarvoisen Sanan kääntämiseksi meidän omalle sydämen kielellemme – suomelle. Se kääntäjien ketju alkaa Agricolan yksinäisestä aherruksesta (verrattuna Lutherin kollegioon) suomen kirjakielen luomisessa ja alkukielten kanssa painimisesta. Se on jatkunut monien historian hämärään jääneiden kääntäjien työssä – ja jatkuu yhä tänä päivänä.