Tervemenoa: Luther ja luostari
Valtteri Tikkakoski
2000-luvun monenkirjavat kristilliset ryhmät ja toisinaan myös oma pääkoppa haastavat kristityn pohtimaan: ”Millaista on Jumalan tahdon mukainen elämä?” Jos usko Jumalaan on minulle tärkeää ja haluan panostaa siihen kunnolla, mitä minun pitää tehdä? Voinko harrastaa lenkkeilyä, pelata pleikkaria ja kahvitella kavereiden kanssa, vai olisiko tuo aika parempi käyttää Raamatun lukemiseen ja rukoilemiseen? Vai pitääkö kilvoittelussa mennä vieläkin pidemmälle ja jättää kaikki maalliset opiskelut sekä työt ja antaa sekin aika vain Jumalan käyttöön? Voin vakuuttaa, että et sinä, enkä minä ole ensimmäinen, joka näitä kysymyksiä on miettinyt.
Suunnanmuutos
Noin puoli vuosituhatta sitten, vuonna 1501, 17-vuotias kristitty nuori mies nimeltä Martti Luther astui sisään Erfurtin yliopiston filosofiseen tiedekuntaan. Tammikuussa 1505 siihen asti keskinkertaisesti menestyneestä oppilaasta valmistui maisteri loistavin arvosanoin. Eteneminen opintiellä sai jatkoa. Saman vuoden huhtikuussa Luther aloitti luentojen pitäminen filosofian maisterina. Lisäksi omia opintoja oli jatkettava jossakin korkeammassa tiedekunnassa, joksi valikoitui Hans-isän vaatimusten mukaisesti oikeustieteellinen tiedekunta. Kuitenkin jo parin kuukauden kuluttua tapahtui käsittämättömältä näyttävä käänne. Heinäkuussa 1505 juuri oikeustieteen opintonsa aloittanut Luther yllättäen keskeytti koulunkäyntinsä ja rupesi munkiksi. Miksi ihmeessä? Pari viikkoa aikaisemmin Luther oli ollut käymässä kotonaan Mansfeldissa. Kesken paluumatkan yliopistolle Erfurtiin hänet yllätti ankara rajuilma. Luther oli pelosta suunniltaan. Salama iski aivan hänen viereensä ja hädässään Luther rukoili avuksi Pyhää Annaa luvaten ryhtyä munkiksi, jos vain selviäisi hengissä. Pian rajuilman jälkeen Luther lunasti lupauksensa, hyvästeli ystävänsä ja meni luostariin. Hans-isä oli luonnollisesti raivoissaan pojan päätöksestä. Ja syystäkin! Päätös tiesi loppua oikeustieteen opinnoille eikä poika luostarista käsin voisi olla ikääntyvien vanhempiensa vanhuudenturvana. Isä joutui vastahakoisesti hyväksymään tilanteen, kun ei muuta voinut.
Luostarielämää
Lutherin elämä munkkina näytti sujuvan mallikkaasti. Tavanomaisen vuoden koeajan jälkeen hän sai antaa luostarilupauksensa. Sen jälkeen nuori munkki vihittiin nopealla aikataululla ensin alidiakoniksi, sitten diakoniksi ja lopulta papiksi 3.4.1507 jo 23-vuotiaana, vaikka kirkkolain mukaan papiksi vihittäviltä vaadittiin vähintään 25 vuoden ikää. Edelleen nuori pappi sai paljon vastuuta luostarissa ja opetustehtäviä teologisessa tiedekunnassa. Voisi siis sanoa, että Luther täytti hyvin lupauksensa täydellisestä omistautumisesta Jumalalle. Kuitenkin pinnan alla kuohui. Vaikka Luther vei Jumalalle omistautumisensa poikkeuksellisen pitkälle itsetutkistelulla, rukoilemalla, paastoamalla, pitämällä messuja ja ripittäytymällä ankarasti, hän ajautui syvään epätoivoon. Luther kertoo muun muassa ripittäytymisensä jälkeen palanneensa juoksujalkaa papin luo, koska hänen mieleensä oli muistunut vielä yksi synti. Lutherin tavoitteena oli ollut miellyttää Jumalaa luostarielämän avulla. Hänelle oli opetettu, että kun ihminen tekee voitavansa, Jumala ei kiellä armoaan. Mutta miten saattoi olla varma siitä, että oli tehnyt voitavansa ja että se riitti Jumalalle? Eikö aina voisi tehdä vielä enemmän? Lutherille piirtyi kuva vihaisesta Jumalasta, joka vaati ihmiseltä mahdotonta. Ripissä häntä vaivasi se, ettei hän osannut katua syntejään oikein ja riittävästi, eikä siksi voinut olla varma Jumalan anteeksiannosta. Ehtoollisen toimittamisessa ja sille osallistumisessa taas ahdisti kelvollisuuden vaatimus. Luther kun tunsi olevansa syntinen ja kelvoton. Luther yritti löytää ratkaisua Raamatusta, mutta sieltäkin häntä vastaan tuli kuva vaativasta, raivoisasta ja rankaisevasta Jumalasta. Kirkko tarjosi hänelle keinoja Jumalan miellyttämiseen, mutta nekään eivät ratkaisseet ongelmaa. Eihän ihminen voisi mitenkään tehdä mitään, mikä riittäisi mahdottomia vaativalle Jumalalle. Toki ulospäin näkyi hurskas munkki, mutta sisällä kalvoi epävarmuus siitä, riittikö tämä Jumalalle? Ahdistunut Luther halusi saada varmuuden Jumalan armosta ja pelastuksesta. Hän kertoo mietiskelleensä yötä päivää Paavalin roomalaiskirjeen kohtaa: ”Onhan kirjoitettu: ’Uskosta vanhurskas saa elää.’” (Room. 1:17) Salaa Luther vihasi vanhurskasta ja synnistä rankaisevaa Jumalaa, kunnes syvän epätoivon ja ankaran raamatuntutkimisen keskellä vähitellen sai alkunsa uudenlainen, mullistava löytö. Ihmisen rakkaus tai mitkään teot eivät tavoita eivätkä voikaan tavoittaa Jumalaa. Sen sijaan Jumala antaa synnit anteeksi ilmaiseksi, Kristuksen ristinkuoleman tähden. Tapahtuu autuas vaihtokauppa: Kristus ottaa pois ihmisen synnin ja antaa tilalle oman vanhurskautensa ja pyhyytensä. Jumalan vanhurskaus ei tarkoitakaan viime kädessä hänen vanhurskasta vihaansa syntiä kohtaan, vaan hänen lahjoittamaansa pelastusta Kristuksessa. Tämän aarteen ihminen saa omakseen uskossa, joka ei ole palkinto omista teoista, vaan ilmainen lahja Jumalalta.
Taas suunnanmuutos
Lutherin edellä kuvattu löytö laittoi liikkeelle mullistavan kehityskulun. Vuonna 1521, kuusitoista vuotta luostariin lähtönsä jälkeen, Luther julkaisi traktaatin Luostarilupauksista. Esipuheeksi hän kirjoitti isälleen kirjeen, jossa hän muisteli ukkosmyrskyä, päätöstään ryhtyä munkiksi ja tästä aiheutunutta riitaa isän kanssa. Vielä pari vuotta luostariin menon jälkeen Hans-isä oli tullut seuraamaan Lutherin pappisvihkimystä ja kysellyt edelleen pojan päätöksestä: ”Etkö ole lukenut Raamatusta, että sinun tulee kunnioittaa vanhempiasi?” Mitä jos kutsu luostariin olikin tullut perkeleeltä eikä Jumalalta? Eikö poika ollut rikkonut neljättä käskyä vastaan lähtiessään luostariin vastoin vanhempiensa tahtoa? Isän sanat olivat jääneet vaivaamaan Lutheria. Hän oli nyt vuosien jälkeen valmis kohtaamaan totuuden – isä oli ollut oikeassa. Luostarilupauksen antaminen ei ollut vain hyödytöntä, vaan jopa uskon vastaista. Lutherin mukaan luostarilupauksessa ensinnäkin sitouduttiin sellaiseen elämäntapaan, johon Jumala ei ollut käskenyt. Toiseksi tämän elämäntavan kautta yritettiin ansaita Jumalalta pelastus. Luther väitti, että selibaatin sijaan ihmiset olivat vapaita solmimaan avioliiton, niin kuin Jumala oli säätänyt. Eivätkä oikeita hyviä tekoja olleet ne hurskailta näyttävät teot, jotka tehtiin Jumalaa varten eristäytyneinä luostarin muurien sisälle. Sen sijaan oikeat hyvät teot tehdään tavallisessa arjessa lähimmäisten hyväksi. Edelleen Luther opetti, että jos ihminen teki hyviä tekoja ansaitakseen Jumalan suosion, nämä teot olivat syntiä. Luostarilelämä naimattomuudessa tuli näin ollen ongelmalliseksi sikäli, mikäli luostariin hakeuduttiin siksi, että sitä kautta päästäisiin Jumalan suosioon ja pelastuttaisiin omien hyvien tekojen avulla. Lutherin kirjoitusten myötä suuri joukko munkkeja ja nunnia jätti luostarin. Tämä osoittaa, että monet olivat sitoutuneet luostariin samasta syystä kuin Luther – voidakseen miellyttää Jumalaa tällä arkista elämää parempana pitämällään elämätavalla. Luther itsekin luopui munkinkaavusta ja avioitui lopulta vuonna 1525 entisen nunnan, Katariina von Boran kanssa. Syy sille, miksi hän avioitui vasta näinkin myöhään oli kaiketi käytännöllinen. Lutherin asema pannaan julistettuna uskonpuhdistajana olisi voinut asettaa myös aviopuolison vaaraan. Silti hän loppujen lopuksi päätyi 42-vuotiaana samaan ratkaisuun, mihin monet entiset munkit ja nunnat hänen kirjoitustensa innoittamana jo vuosia aiemmin.
Kutsumus
Olemme jo todenneet että Lutherin suuri oivallus oli ihmisen pelastuminen ilman omia ansioita, yksin armosta, mikä teki hänen ja monen muun luostarikilvoittelusta turhanpäiväistä pyristelyä. Vääränlaiset teot oli saatu karsittua pois. Mutta hyvillä teoilla on silti oma keskeinen paikkansa Lutherin teologiassa, mihin jo edellä hieman viitattiin. Avainsana on kutsumus. Puhuttaessa kutsumuksesta usein mieleen nousee papin, opettajan ja sairaanhoitajan ammatit. Aivan oikein, ne ovat kutsumusammatteja eli kutsumuksia. Mutta kutsumus ei suinkaan merkitse vain tätä! Kutsumus ei ole sisäinen palo johonkin erityisammattiin tai Jumalan mystisesti ilmoittama henkilökohtainen elämäntehtävä, vaan kutsumukset ovat ihan tavallisia, Jumalan hyväksi luomia ja säätämiä tehtäviä. Kutsumuksia ovat kaikki kunnialliset ammatit sekä erilaiset tehtävät kuten vanhemman, lapsen, puolison tai opiskelijan osat. Näin ollen jokaisella ihmisellä on jokin kutsumus tai useita kutsumuksia. Luther teki erottelun vielä kahden erilaisen ”kutsumuksen” välille. Ensinnäkin Jumala on kutsunut kaikki ihmiset ikuiseen elämään. Tämän kutsun suhteen teoilla ei ole mitään merkitystä, vaan pelkällä armolla. Toiseksi Jumala on kutsunut ihmiset rakastamaan ja palvelemaan toisiaan eri kutsumuksissa. Näissä kutsumuksissa teot ovat ratkaisevia. Hyviä tekoja ei siten tehdä pelastuksen eteen, vaan lähimmäisten parhaaksi. Lutherin mukaan ihminen palvelee Jumalaa palvelemalla lähimmäisiään omassa kutsumuksessaan. Ja päinvastoin: Jumala palvelee ihmisiä eri kutsumusten kautta, joissa ihmiset toimivat ikään kuin Jumalan työtoverina, hänen käsinään ja jalkoinaan, lähimmäistensä hyväksi. Luther kritisoi luostarielämää juuri siksi, että siinä nämä Jumalan säätämät kutsumukset sivuutettiin ja korvattiin itse keksityillä hurskailta vaikuttavilla teoilla. Kaikkien tekojen hyvyys onkin Lutherin mukaan arvioitava Raamatun mukaan, eikä sen, miltä ne ulospäin näyttävät. Isossa katekismuksessa Luther opettaa esimerkiksi vanhempien kunnioittamisesta näin: ”Eikö siis sydän hyppelisi ja tulvisi riemua, kun se ryhtyessään tekemään käskettyä työtä voisi sanoa: “Tämä on toki parempaa kuin mikään kartusiaanien pyhyys, vaikka he paastoaisivat itsensä kuoliaaksi ja rukoilisivat taukoamatta polvillaan.” Sillä sinulla on varma sana ja jumalallinen todistus siitä, että hän on näin käskenyt, mutta sanaakaan ei löydy, että hän olisi tuota käskenyt. Mutta maailman surkeus ja masentava sokeus ilmenee siinä, ettei kukaan tätä usko. Niin on Perkele meidät lumonnut omien tekojemme väärällä pyhyydellä ja harhalla. Sen vuoksi toivoisin hartaasti, sanon sen taas, että ihmiset avaisivat silmänsä ja korvansa ja panisivat tämän sydämelleen, ettemme uudelleen joutuisi harhaan, Jumalan puhtaasta sanasta Perkeleen valheleikkiin. Silloin asiat kehkeytyisivät myös niin, että vanhemmilla olisi kodissaan paljon enemmän iloa, rakkautta, ystävällisyyttä ja yksimielisyyttä, samoin lapset saisivat vanhempiensa koko rakkauden.” Asiaa valottaa hyvin myös monien Raamatun henkilöiden esimerkki. Luther toteaa, että Jeesus itsekin työskenteli kirvesmiehenä, opetuslapset kalastajina ja Herran äiti Maria tavallisena nöyränä puolisona ja perheenäitinä. He eivät suuremman pyhyyden perässä vetäytyneet pois maailmasta luostariin, vaan hoitivat omat kutsumuksensa tunnollisesti.
Entä minä tänään?
Palataan siihen, mistä alussa lähdettiin liikkeelle: ”Millaista on Jumalan tahdon mukainen elämä?” Luostariin lähtöä kovin moni meisä tuskin on vakavasti harkinnut, mutta kysymys Jumalan tahdon mukaisesta elämästä on yhä ajankohtainen. Mitä asia merkitsee minun kohdallani? Johdannossa asetin vastakkain arjen ja hengellisen elämän. Nyt ymmärrämme, että tällainen lähestymistapa on virheellinen. Arki ja Jumalan palveleminen eivät sulje toisiaan pois. Tottakai tarvitsemme niin päivittäisiä hartauksia kuin viikottaista messua ja muita seurakunnan tapahtumia. Näistä saamme voimaa ja hengellistä ravintoa arkeemme. Mutta vasta arjessä kristillisyys todella punnitaan. Kun mietit hengelliseen elämään panostamista, hoida uskoasi, mutta hoida myös kunnollisesti maallista kutsumustasi. Voit miettiä, miten toteutat omaa kutsumustasi veljenä, siskona, äitinä, isänä, opiskelijana, työntekijänä tai työnantajana? Tässä lienee tekemistä koko elämäksi. Saattaa tulla tunne, että nyt kutsumus on asetettu uudeksi taakaksi, kun luostariin ei tarvitse mennä. Asia ei ole niin. Siinä missä oma kutsumus voi asettaa haasteita, Jumala antaa myös luvan nauttia elämästä omassa kutsumuksessa. Voit lapsena iloita vanhemmista, vaimona miehestä tai isänä lapsista ja tietää, että se on Jumalalle mieluista! Kyse on kenties pohjimmiltaan oikeasta Jumala-kuvasta ja Raamatun ymmärtämisestä. Kun alamme oppia Jumalan armoa, ymmärrämme ettei meidän tarvitse tehdä mitään päästäksemme hänen lähelleen. Jumala itse tuli Kristuksessa meidän lähellemme ja kuoli puolestamme. Kun taivas on auki, saamme kiitollisina opetella elämään omalla paikallamme lähimmäisiämme palvellen niin kuin hän on Sanassaan käskenyt.
