Kaunis, Jumalaa ylistävä Efesolaiskirje kääntyi viime kerralla käsitellyssä neljännessä luvussa antamaan ohjeita kristityn elämää varten. Tämä kehotusosa jatkuu kirjeen loppuun asti. Mitä pitemmälle sitä luetaan, sitä yksityiskohtaisemmiksi muuttuvat ohjeet. Näin kulkee tie Jumalan rakkauden ihmettelemisestä arkipäivän elämään. Järjestys on pidettävä tarkkaan mielessä: Ensin on Jumalan armo ja hänen rakkautensa, sitten sen saavutettua ihmisen sydämen seurauksena kristillinen elämä eli pyhitys.
5:1-5 Jumalan jäljittelijöitä!
Ensimmäisessä jakeessa Paavali sanoo sananmukaisesti: ”Tulkaa siis Jumalan jäljittelijöiksi / matkijoiksi”. Näin on sanottu valtavan paljon. Nyt on turha pohtia syvällisesti sitä, miten ihminen voi jäljitellä Jumalaa, jota hän ei ole koskaan nähnyt. Kyse ei ole näkymättömän Jumalan suuruuden matkimisesta. Muualla UT:ssa esiintyy useinkin ohje, jonka mukaan Kristus on omilleen esikuva, jota heidän pitää jäljitellä (esim. Joh. 13, Fil. 2).
Mutta mitä on Kristuksen ”jäljittely”? Kirkon historian aikana on ollut niitä, jotka ovat Fransiskus Assisilaisen tavoin luopuneet omaisuudestaan ja tahtoneet näin tehdä totta Kristuksen jäljittelystä. Nyt Efesolaiskirjeessä esillä oleva opetus on kuitenkin aivan toisenlaista. Neljännen luvun viimeinen jae ja viidennen luvun toinen tekevät selväksi, mistä on kyse:
”Olkaa toisianne kohtaan ystävällisiä ja lempeitä ja antakaa toisillenne anteeksi, niin kuin Jumalakin on antanut teille anteeksi Kristuksen tähden. Pitäkää siis Jumalaa esikuvananne, olettehan hänen rakkaita lapsiaan. Rakkaus ohjatkoon elämäänne, onhan Kristuskin rakastanut meitä ja antanut meidän tähtemme itsensä lahjaksi, hyvältä tuoksuvaksi uhriksi Jumalalle. (Ef. 4:32-5:2)
Niin kauniilta kuin ajatus Kristuksen seuraamisesta erämaahan voi tuntuakin, nyt on kyse aivan muusta. Kyse on Jumalan ja Kristuksen esimerkin seuraamisesta siinä merkityksessä, että niin kuin Kristus rakasti meitä, meidänkin on rakastettava lähimmäistämme. Rakkaudesta syntyy rakkautta. Kristuksen uhria Ef 5:2 selvittää käyttäen Vanhan testamentin uhrikieltä.
Itse asiassa nyt esillä olevassa ajatuksessa on vastaus kysymykseen, miksi niin moni vieraiden uskontojen edustaja tai ateistikin voi puhua Jeesuksesta hämmentävän kauniisti. Jeesus on monille esikuva, mutta meille hän on ensiksi lahja ja vasta sitten esikuva.
Kaksi syntiä on Raamatussa jatkuvasti tulilinjalla, sukupuolisuuteen liittyvät ja ahneuteen liittyvät. Ensimmäisen kohdalla on kyse ensin kaikenlaisista avioliiton ulkopuolisista suhteista (yleissana porneia) ja sen jälkeen asiaan liittyvät puheet. Ensimmäinen ihmettelyn asia on, että avoliitot ja muut vapaat sukupuolisuhteet ovat yleistyneet kristittyjen parissa, jopa seurakuntien työntekijöiden kohdalla tällaisista Raamatun sanoista huolimatta. Sen lisäksi jokaisen kristityn onkin syytä tarkastella omia puheitaan sukupuolisuuden alueella. Voivatko kaksimielisyydet jollakin tavoin rakentaa kristittyä tai hänen lähipiiriään? Toinen ja meille vielä painavampi asia on se, että ahneus tuomitaan ehdottomasti. Sitä nimitetään epäjumalanpalvelukseksi ja sanotaan, ettei ahneella ole osuutta iankaikkiseen elämään. Olemmeko siis me suomalaiset jakaneet synnit kahteen osaan, sallittuihin ja kiellettyihin synteihin ja panneet ahneuden synnin sallittujen syntien listalle? Mihin ihmeeseen moinen viisaus perustuu, kun Raamattu opettaa aivan toisin?
5:6-20 Väärin eläjistä vai väärin opettajista?
Ef jatkaa varoituksiaan, jotka käyvät entistä ankarammiksi: ”tyhjien puheiden” puhujien kanssa ei saa olla missään tekemisissä. Nyt ei ole helppo nähdä, onko kyse väärästä elämästä vai väärästä opista – eri selittäjät näkevät asian eri tavoin. Varmaan oikein on sanoa, että nyt tulilinjalla ovat ne, joiden mielestä synnillä ei ole väliä eikä siitä tarvitse varoittaa. Näitä oppisuuntia oli alkukirkon liepeillä paljon ja he perustelivat ajatuksensa eri tavoin. Korintissa yhtyivät toisiinsa käsittämättömällä tavalla huikea hengellisyys ja hillitön lihallisuus. Myös korinttilaisille sanotaan, etteivät he saa olla tällaisten ihmisten kanssa missään tekemisissä – nyt kuitenkin sillä tarkennuksella että tämä koskettaa vain niitä kristittyjä, jotka eivät uskostaan käytännössä välitä, ei ns. maailman ihmisiä.. Gnostikot saattoivat vaatia joko ankaraa lihan kurittamista tai täydellistä vapautta sen tiedon perusteella, että ihmisen sielu kuului kirkkauteen eikä ruumiin vankilaan. Nyt Ef varoittaa ankarasti kaikesta tällaisesta puheesta. Valon lapsi elää valon lapsen tavoin (vrt. esim. 1. Joh. 1).
Tässä vaiheessa Efesolaiskirjeen tutkimista on syytä muistella kirjaan alkuosaa. Kolmen ensimmäisen luvun aikana ei puhuttu mitään siitä, miten kristityn on elettävä. Silloin keskityttiin taivaan tiehen, vanhurskauttamiseen . Nyt pyhitystä painotetaan hyvin voimakkaasti. Näin siis näemme, että sekä vanhurskauttaminen että pyhitys ovat keskeisiä uskonelämän asioita eikä kumpaakaan saa unohtaa. Niiden keskinäinen suhde on vain muistettava aina asettaa oikein: Ensin on syntisen ihmisen vanhurskauttaminen Kristuksen ristintyön tähden ja sitten on sen seurauksena pyhitys.
5:21-33 Huoneentaulut alkavat
Erityisesti UT:n myöhäisemmissä kirjeissä annetaan yksinkertaisia ja käytännöllisiä ohjeita eri elämäntilanteessa eläville kristityille. Sen jälkeen, kun Martti Luther liitti näitä ohjeita Vähään Katekismukseen, niitä on kutsuttu ”huoneentauluiksi”. Ne ovat ikään kuin kotona seinälle ripustettavia ohjeita, joita annetaan eri perheenjäsenille. Näin usko ottaa käytännöllisen muodon arkisessa elämässä.
Ensimmäinen ohje koskettaa seurakunnassa olevia aviovaimoja. Jo Jeesuksen seurassa naiset olivat mukana ja oppilaina samoin kuin miehetkin – Maria oli arvokas opetuslapsena eikä keittiössä. Sama juutalaisessa uskossa poikkeuksellinen käytäntö jatkui saumatta myös alkukirkossa. Mutta kuten Jeesus ei murtanut perhettä vaan uudisti sen, samoin alkukirkossa miehen ja naisen tehtävät eivät olleet seurakunnissa samanlaiset. Siksi aviovaimoja kehotetaan alamaisuuteen.
Aivan valtava on aviomiehille osoitettuun ohjeeseen liitetty sovellutus, joka liittyy laajasti muuallakin Raamatussa esiintyvään opetukseen: Parhaimmillaan avioliitto heijastelee toista ja suurempaa todellisuutta. Puhtaimmillaan ja palavimmillaan epäitsekäs rakkaus antaa kuvan siitä, miten Kristus uhrasi itsensä morsiamensa, Kirkon vuoksi. Ja kun Jumalan kansa näin on pyhitetty Kristuksen kuolemalla ja pyhän kasteen vedellä, se on Jumalan edessä vailla mitään virhettä, pyhänä ja puhtaana. Kristuksen Kirkko on pyhä, mutta sen pyhyys ei ole sen jäsenten pyhyyttä, vaan Kristuksen lahjoittamaa pyhyyttä. Ja tämä rakkauden valtava esikuva annetaan jokaisen aviomiehen eteen seurattavaksi.
Meidän asiamme on nyt pohtia, miten Jumalan luomistarkoitus voisi meidän perheissämme päästä esiin. Ehkä emme pääse eteenpäin ennen kuin tajuamme, että puhe alamaisuudesta ei Raamatussa ole paha asia: Kristus suostuu alamaiseksi, Pyhä Henki suostuu profeetoille alamaiseksi – meille syntisille ihmisille se on vaikeaa. Mutta Raamatun tarkoittama alamaisuus ei ole vaitonaista nöyristelyä eikä perheen sisällä ole tilaa herrana hallitsemiselle. Sellainen päinvastoin estää rukouksia tulemasta kuulluiksi (1.Piet. 3:7). Perheen isälle on uskottu suuri vastuu ja tehtävä eikä sitä voi kukaan suorittaa ilman, että Kristus on hänen esikuvanaan