Markuksen evankeliumin 15. luku: Kärsivä Kristus

Jeesus oli tuomittu juutalaisten Suuren neuvoston edessä. Neuvosto oli omasta puolestaan langettanut kuolemantuomion, joka kuitenkin ylitti sen valtuudet. Siksi Jeesus oli luovutettava roomalaisen maaherran tuomittavaksi. Maaherrana toimi Pontius Pilatus, jonka virkauran tarkka kulku on meille tuntematon. Joka tapauksessa tiedämme hänen saaneen virkansa keisari Tiberiuksen juutalaisvastaisella kaudella. Juutalaisten käskynhaltijoiksi nimitettiin silloin mielellään kovan linjan miehiä, jotka halveksivat hallittaviaan ja olivat tarvittaessa valmiita vaikka mihin. Pilatus, joka hoiti virkaansa vuosina 26-36, tuli tunnetuksi useista verilöylyistä. Hän oli säälimättömän kova, jos vain vaistosi jossakin kapinaliikettä Roomaa vastaan. Sen saivat Josefoksen mukaan tuntea pyhälle vuorelleen kokoontuneet samarialaiset ja Luukkaan mukaan ilmeisesti temppeliuhria suorittaneet galilealaiset (Luuk 13:1).

Kun Roomassa tuuli kääntyi juutalaisille suopeammaksi, Pilatus sai yhden verilöylyn jälkiselvittelyissä lähtöpassit ja hänet siirrettiin vähemmän vaativiin tehtäviin. Pilatus tekee ydinkysymyksen, johon Jeesus vastaa lyhyesti ja ilmeisen kaksiselitteisesti: ”Sinäpä sen sanoit” / ”Niinhän sinä sanot”. Se on kaikki, mitä Pilatus saa Jeesukselta vastaukseksi siihen, oliko Jeesus noussut kuninkaaksi Rooman valtaa vastaan. Hän ei suostu torjumaan raskaita syytöksiä, vaan kuuntelee niitä vaieten. Juutalaiset eivät mielellään puhuneet pakanoiden kanssa ja Pilatus oli varmaan kuullut vapaustaistelijoiden kuolemaan asti kestävästä itsepintaisuudesta kuulustelijoidensa edessä. Silti mies, joka ei yritä torjua kidutuskuolemaa, on hänelle outo näky. Mitäpä Pilatus olisi tiennyt Jesajan kirjan ennustuksesta: ”Me vaelsimme eksyksissä niinkuin lampaat, kukin meistä poikkesi omalle tielleen. Mutta Herra heitti hänen päällensä kaikkien meidän syntivelkamme. Häntä piinattiin, ja hän alistui siihen eikä suutansa avannut; niinkuin karitsa, joka teuraaksi viedään, niinkuin lammas, joka on ääneti keritsijäinsä edessä, niin ei hän suutansa avannut” (Jes 53:6-7).

Rooman hallintokoneiston ja juutalaisten väliset suhteet ovat hyvin mielenkiintoinen tarkastelukohde. Molemminpuoliseen diplomatiaan kuului toisaalta järkähtämätön periksiantamattomuus ja kovuus, toisaalta pienet ja mielellään näyttävät myönnytykset. Näistä punoutui se verkko, jolla molemmat pyrkivät hallitsemaan toisiaan. Vangin vapauttaminen juutalaisten pääsiäisjuhlan aikana oli juuri tälläinen pieni hyvän tahdon ele, jolla Pilatus saattoi pönkittää omaa asemaansa. Juutalaisia sanomattomasti halveksiva Pilatus koettaa antaa kansan johtomiehille opetuksen. Olisihan ollut somaa, jos kansa vaatisi vapaaksi miestä, jota sen omat johtajat vaativat kuolemaan. Kansa ei kuitenkaan ollut kiinnostunut vangitusta opettajasta. Kovakätinen kapinoitsija Barabbas oli enemmän sen mieleen. Omasta Kuninkaastaan se ei tahtonut tietää mitään. Jeesus ristille, Barabbas vapaaksi! Näin ylipappien juonittelutaito oli vienyt Pilatuksen tien päähän asti. Rikosta ei enää kysytty, vaan Jeesus tuomittiin kuolemaan, ruoskittiin ja annettiin ristiinnaulittavaksi.

Ristiinnaulitseminen oli häpeällisin ja tuskallisin tapa kuolla, minkä roomalaiset tunsivat. He olivat oppineet kidutustavan persialaisilta. Kaikkein tärkein teloituksen piirre, jota nykypäivän ihmisen on mahdoton käsittää, oli ihmisen häpäiseminen. Siksi ristille lyötiin myös jo kuolleita ihmisiä kaikkien pilkattavaksi. Kun eläviä ihmisiä ristiinnaulittiin, verenhukka pyrittiin saamaan ja saatiin hyvin pieneksi. Näin onneton tuomittu saattoi elää päiväkausia ja kuoli roomalaisen legioonan julmuuden asiantuntijoiden toivomuksen mukaisesti janoon, haavakuumeeseen tai tukehtumiseen. Tukehtumista edisti tuomitun sääriluiden rikkominen. Niin hirvittävä oli kuolema, että jopa sitä edeltävä ruoskinta oli tarkoitettu inhimillistämään kuolemantapaa: Näin veri vuoti enemmän ja tuomittu kuoli nopeammin. Roomalaiset ristiinnaulitsivat omassa maassaan etupäässä törkeisiin rikoksiin syyllistyneitä orjia varoitukseksi muille. Provinsseissa tämä kaikkein pahin rangaistus oli varattu kaikkien painajaisena liikkuneille maantierosvoille sekä Rooman valtaa vastaan kapinoineille. Tarkoituksena oli herättää kauhua kaikissa, jotka näkivät suurrikollisen kohtalon. Tälle tielle lähettävät nyt Jumalan Pojan sekä Herran kansa että korkein maallinen valta.

Rooman imperiumi ei voinut saada sotilaitaan pelkästään Roomasta eikä edes Italiasta, vaan se tarvitsi provinssien apua. Sotilaiden värväyksessä otettiin taitavasti huomioon vanhat kiistat ja naapurikaunat. Juutalaisia kurissa pitäneet legioonat oli palkattu etupäässä Syyriasta. Ei ollut pelkoa siitä, että kansa ja sitä sortavat sotilaat löytäisivät joskus yhteisen sävelen. Kun nyt tällaiset sotilaat saivat käsiinsä juutalaisten kuninkaan, ilo päästettiin tietenkin irralleen. Purppuravaippa, orjantappurakruuunu, ruokovaltikka, pahoinpitely ja narripeli – alemmas ei Jumalan Poika ja kunnian Kuningas voinut enää laskeutua. Markuksen evankeliumin lukijan mielessä ovat Jesajan sanat Herran kärsivästä palvelijasta, joka kaiken alennuksen ja häpeän keskellä on kuuliainen Jumalalleen (Jes 50:4-9).

Teloituspaikat ovat eri yhteiskunnissa useimmiten olleet kaupungin ulkopuolella. Kuolemaan tuomittu ikään kuin sysitään koko yhteiskunnan ulkopuolelle. Näin kävi myös Jeesuksen kohdalla. Kyrenestä kotoisin ollut Simon, joka mainitaan Aleksanderin ja Rufuksen isäksi, on saanut nimensä kärsimyshistoriaan – siksikö, että Aleksander ja Rufus ehkä tunnettiin alkuseurakunnassa? Mirhalla sekoitettu viini saattoi olla janon tuskaa kärsivälle vielä yksi kidutuskeino (vrt Ps 69:21-22), mutta se saattoi olla myös armelias ja huumaava juoma. Joka tapauksessa Jeesus torjuu viinin. Jeesus ristiinnaulittiin kolmannen tunnin aikoihin eli meidän kellojemme mukaan noin yhdeksän aikaan. Ristiinnaulitun silmien edessä heitetään arpaa hänen vaatteistaan – tuo mies ei enää vaatteita tarvitse. Näin toteutuu taas yksi ennustus (Ps 22:19). Pilatus oli kirjoituttanut kuolemaantuomion syyksi ryhtymisen juutalaisten kuninkaaksi. Tästä kuninkaasta sanoutui nyt irti koko Jumalan kansa.

Kuudennella tunnilla eli puolenpäivän aikaan laskeutui maan ylle pimeys kolmeksi tunniksi. Tässä on ehkä nähtävissä viittaus Jesajan ennustukseen: ”Minä puetan taivaat mustiin ja panen murhepuvun niitten verhoksi” (Jes 50:3). Jeesus huutaa ristillä yksin ja kaikkien hylkäämänä sanat, jotka joku kuuli ja ymmärsi väärin. Ei Jeesus huutanut avukseen Eliaa, vaan hän lainaa psalmia 22. Psalmin ensimmäisten jakeiden lainaaminen tarkoittaa koko psalmia. Sen lukeminen auttaa ymmärtämään, mitä ristillä tapahtui sivussa pilkkaajien katseilta. Jumalan vanhurskas palvelija on Herransa alentama ja hylkäämä, jumalattomien ihmisten käsiin annettu. Tuskaansa valittava ei kuitenkaan ole hädänkään hetkellä katkera eikä epäuskoinen. Hän kiittää Jumalaa, joka ei halveksi kurjan kärimystä, vaan kuulee avuksihuudot. Kun Jumala auttaa kärsivää palvelijaansa, Herra saa ylistyksen koko maailmasta. Jeesus kuolee, mutta ei katkerana eikä epäonnistuneena. Hän oli tosin meidän takiamme Jumalan hylkäämä, mutta kuollessaan hän ei kiroa Jumalaa, vaan jättää itsensä kuoleman hetkelläkin Isänsä käsiin ja luottaa Jumalan voimaan.

Jumalan antamana merkkinä temppelin esirippu repeää kahtia eikä enää ole erottamassa pakanoita ja juutalaisia toisistaan. Nyt on avattu tie Jumalan luo. Jeesuksen kärsimyksen ja kuoleman hetki on Markuksen evankeliumin huippukohta. Juuri tällä huippukohdalla repeää muutakin kuin temppelin esirippu. Kauan varjeltu ja monta kertaa lukijalle käsittämätön Messias-salaisuus murtuu. Roomalainen sotilas, julman teloitusryhmän johtaja, näkee Jeesuksen kuolevan ja tunnustaa hänet Jumalan Pojaksi. Jeesus tunnetaan Jumalan Pojaksi juuri ristille lyötynä ja häpeällisesti tapettuna. Näin hän ei ole henkiolento eikä vieras jumaluus, vaan Isälle kuuliainen Poika, joka antaa nöyrästi henkensä koko maailman syntien sovitukseksi.

Perjantai oli illassa ja Jeesus oli kuolleena ristillä. Jo Mooseksen laki määräsi, että puuhun ripustettu oli haudattava samana päivänä, ettei hän saastuttaisi Jumalan antamaa pyhää maata (5Moos 21:22-23) Erityisen loukkaavaa olisi pyhän maan saastuttaminen ollut juuri suuren juhlan aikana. Siksi Joosef Arimatialainen, joka oli Suuren neuvoston jäsen, mutta salaa Jeesuksen ystävä, uskalsi mennä Pilatuksen luo pyytämään, että hän saisi haudata Jeesuksen. Pilatus ihmettelee aluksi, miten Jeesus saattoi olla jo kuollut – syynä oli epäilemättä ankaran ruoskimisen aiheuttama verenhukka. Kun Jeesus otetaan ristiltä alas, ei erehtymisen mahdollisuutta ole. Hautaan lasketaan mies, jonka kuolintavassa ei inhimillisesti katsottuna ollut mitään jaloa eikä kaunista. Hän oli oppilaittensa jättämä, ihmisten hylkäämä ja Jumalan kiroama, jonka muutamat ystävät laskivat hautaan. Jeesus-liike näytti olevan peruuttamattomasti ohi. Me tiedämme, että Psalmi 22 oli toteutunut vasta alkuosaltaan.