Markuksen evankeliumin 12. luku: Missä ovat hedelmät?

Jeesuksen noustessa ylös Jerusalemiin olemme me Markuksen evankeliumin lukijat saaneet nousta jatkuvasti lähemmäs teoksen huippukohtaa. Nyt käsiteltävä 12. luku sijoittuu aikaan, jolloin Jeesus opetti julkisesti Jerusalemissa. Tilanne oli harvinainen ja juuri sen vuoksi hyvin jännittynyt. Mitä Jumalan kansa tekisi? Tunnustaisiko se todella Kristuksekseen sen, jolle kansanjoukko oli huutanut hoosiannaa? Mitä Jeesuksella on sanottavaa kansalle ja sen johtajille?

Jeesuksen kertomus viinitarhasta ja sen vuokraajista osuu suoraan sydämiin ja herättää hänen vastustajissaan suunnatonta kiukkua. Olihan jokaiselle Vanhan testamentin tuntijalle selvää, ettei nyt puhuttu vain viinitarhan istuttamisen rankasta työstä. Näin siitä huolimatta, että Markus seuraa sävähdyttävän tarkoin ajan sosiaalista ja oikeudellista todellisuutta. Jesajan kirjan 5. luku puhuu siitä, miten profeetan ystävä istutti viinitarhan ja teki työnsä hyvin huolellisesti. Vaikka hän oli tehnyt kaiken mahdollisen viinitarhan hyväksi, se kasvoi vain villimarjoja. Siksi ystävä päätti hävittää aidan tarhan ympäriltä ja jättää sen kaikkien tallattavaksi. ”Sillä Israelin heimo on Herran Sebaotin viinitarha ja Juudan miehet ovat hänen iloistutuksensa. Ja hän odotti oikeutta, mutta katso, tuli oikeuttomuus, ja vanhurskautta, mutta katso, tuli vaikerrus” (Jes 5:7).

Jeesuksen viinitarhavertaus liittyy juuri samaan kuvaan. Nytkin istuttaja ja omistaja on Jumala. Viinitarhan vuokraajat ovat Jumalan kansan edustajia. Palvelijat ovat profeettoja. Jumala oli antanut Israelilla omaisuuskansan aseman ja ilmoittanut sille tahtonsa. Kaikki muut kansat olivat pakanakansoja ja ilman osaa ja arpaa elävästä Jumalasta. Herra odotti tämän lahjan tuottavan kuuliaisuutta hänen tahdolleen ja oikeudenmukaisuutta. Näin ei käynyt, vaan kansa eli jumalattomasti. Tästä varoittaneet profeetat saivat osakseen vainoa ja jotkut kuoleman. Nyt oli edessä Jumalan viimeinen toiminta kansansa parissa: Hän lähetti oman rakkaan ja ainoan Poikansa saattamaan kansan Jumalan tuntemiseen. Seurauksena oli entistä kauheampi rikos: Jumalan ainoa Poika otettiin kiinni ja tapettiin. Näin tapahtui se, minkä Jumalan sana oli etukäteen ennustanut: Kivi, jonka rakentajat hylkäsivät, oli tullut kulmakiveksi (Ps 118:22-23). Jeesuksen puhe on nyt jokaiselle asiaa ymmärtävälle kuulijalle hyvin selkeää. Juutalaiseen tapaan ja verhotusti, mutta vailla virhetulkintojen mahdollisuutta Jeesus kertoo nyt koko kansalle kuka hän on ja mikä on hänen kohtalonsa. Puheen synnyttämä viha sai osaltaan aikaan sen, että Jeesuksen ennustus toteutui. Jumalan Poika todellakin torjuttiin ja lyötiin ristille.

Kysymys verojen maksamisesta juutalaisille vaikea kysymys. Ongelma ei ollut suinkaan vain taloudellinen, vaan ennen muuta teologinen. Joka maksoi veroa Rooman keisarille, tietyssä mielessä tosiasiallisesti tunnusti hänet Israelin kansan johtajaksi. Kuitenkin Israel oli Jumalan kansa. Tästä syystä yleinen verollepano oli aina hyvin kriittinen tapahtuma. Syntyi useita kapinaliikkeitä, jotka tahtoivat vapauttaa Jumalan kansan hänen vihollistensa vallasta. Yksittäiset vapaustaistelijat saattoivat kiinni jäädessään ennemminkin antaa kiduttaa itsensä hengiltä kuin ottaa käteensä verorahan. Näin siis Jeesuksen eteensä saama kysymys on hyvin keskeinen. Oliko Jeesus luotettava Rooman keisarin alamainen vai oliko hän kuningas, joka opetti omilleen kapinaa ja vapaustaistelua? Vastasipa hän niin tai näin, kysymyksestä seurasi aina vaikeuksia ja kannattajajoukon supistumista. Roomaa vastaan asettuminen olisi tiennyt koko liikkeen muuttumista välittömästi sotaiseksi, ehkä koko joukon tuhoutumista. Roomalaiset olivat jo osoittaneet, miten nopeasti ja tehokkaasti he kykenivät tuhoamaan tuhatpäisen ja vielä aivan rauhallisen väkijoukon, jos he pitivät sitä epäilyttävänä. Jeesuksen vastaus on nopea ja yllättävä. Verorahassa on keisarin kuva. Keisari pitäköön omansa. Ihminen on luotu Jumalan kuvaksi. Jumala saakoon omansa, koko ihmisen. Jeesus ei ollut keisarin asialla eikä häntä vastaan yllyttämässä. Hän oli Jumalan asialla etsimässä Herran kansaa.

Evankeliumikirjan jännitys tihenee jatkuvasti eikä Markus tuhlaa tilaa tyhjänpäiväisiin kertomuksiin. Siksi jokaista kertomusta on nyt syytä lukea hyvin tarkkaan. Tämä pätee erityisesti kertomukseen, jossa saddukeukset esittävät Jeesukselle kysymyksen ylösnousemuksesta. Saddukeukset ovat tähän mennessä loistaneet poissaolollaan evankeliumikirjan sivuilla. Tällä juutalaisten puolueella oli vankka kannatus temppelipapiston keskuudessa ja ylipapit valittiin heidän keskuudestaan. Saddukeuksilla oli tässä vaiheessa myös enemmistö juutalaisten korkeimmassa hallintoelimessä, Suuressa neuvostossa. Nyt tulivat siis ensimmäisen kerran todelliset Jumalan kansan johtajat tekemisiin Jeesuksen kanssa.

Saddukeusten opetus poikkesi hyvin selvästi fariseusten opista. He tunnustivat Jumalan ilmoitukseksi vain viisi Mooseksen kirjaa eivätkä mitään muuta. Koska he eivät osanneet löytää näistä kirjoista selvää näyttöä kuolleiden ylösnousemisesta, he eivät myöskään siihen uskoneet. Toisin ajattelivat fariseukset, jotka tunnustivat Jumalan ilmoitukseksi myös profeettakirjat ja näin ollen esim. myös Danielin kirjan 12. luvun (Dan 12:1-3). Muutenkin Jeesuksella oli paljon enemmän yhteistä fariseusten kanssa. Monet yhteiset kiistakeskustelut ja jopa vierailut fariseusten kodeissa osoittavat sittenkin tiettyä läheisyyttä. Saddukeuksilla ei ollut muuta tekemistä Jeesuksen kanssa kuin että he tuomitsivat hänet kuolemaan. Jeesukselle esitetty kysymys on saivarteleva, piikittelevä ja tarkoituksellisen inhottava. Mahdollisimman oudon ja teoreettisen tapauksen, joka perustui Mooseksen lain säädökseen erityistilanteessa (5Moos 25:5-6), piti osoittaa ylösnousemus jo periaatteessa täysin mahdottomaksi asiaksi. Jeesuksen opetus on yksinkertainen ja kirkas: Herra kutsuu itse itseään Abrahamin, Iisakin ja Jaakobin Jumalaksi (2Moos 3:6). Ei hän ole kuolleiden Jumala, vaan elävien. Ei hänen tartvitse mainostaa itseään vainajilla.

Jeesus joutui siis vastaamaan saddukeusten ja fariseusten väliseen vanhaan kiistakysymykseen. On ymmärrettävää, että vieressä kuunnellut lainopettaja oli ihastunut terävään vastaukseen. Nyt tulee esiin toinen kysymys, jota ei enää esitetä pilkkamielessä. Kun Mooseksen laissa ymmärrettiin olevan satoja käskyjä ja kieltoja, niitä haluttiin mielellään jotenkin järjestellä. Ensimmäinen käsky ymmärrettiin yleensä pääkäskyksi, ja näin Jeesuskin opettaa. Jumalan rakastaminen yli kaiken tulee ensiksi. Siihen liittyy nyt toinen, edellisen rinnalle asetettava, nimittäin rakastaa lähimmäistä niin kuin itseään. Kun nämä kaksi pidetään mielessä ja sillä tavalla eletään, ollaan ytimessä, jota uhrikultti ei voi koskaan korvata. Kun lainopettaja yhtyy tähän, hän ”ei ole kaukana Jumalan valtakunnasta”.

Jumalan kansan ihmetellessä, oliko Jeesus Kristus vai ei, Jeesus käy itse suoraan asiaan ja ottaa käsiteltäväksi kaikkein polttavimman kysymyksen, nimittäin kysymyksen luvatun Kristuksen olemuksesta. Lupausten mukaan hän on Daavidin poika, siis Daavidin sukuinen hallitsija. Toisaalta Daavid itse kuitenkin sanoo häntä Herraksensa (Ps 118:1). Kristus on siis yhtäaikaa Daavidin poika ja Daavidin Herra – miten tämä on selitettävissä? Ilmeisesti alkuaan Daavidin ajan hovirunoilijan lause saa yksinkertaisen vastauksensa: Luvattu Kristus ei suinkaan ole pelkästään maallinen hallitsija. Hän on enemmän kuin ihminen ja siksi myös Daavidin Herra, niin jälkeläinen kuin onkin. Ennustus toteutui Jeesuksessa, joka kasvatti-isänsä Joosefin puolelta polveutui Daavidin suvusta, mutta joka Jumalan omana Poikana on myös Daavidin Herra.

Jeesus ei todellakaan harjoittanut Jerusalemissa diplomatiaa. Annettuaan saddukeukset perusteellisesti nolaavan vastauksensa hän ryöpyttää välittömästi sen jälkeen lainopettajia, jotka olivat etupäässä fariseuksia. Tulilinjalla on nyt tekopyhyys ja teeskentely. Ulkonainen hurskaus ja ihmisten kunnioitus ei tee ihmisestä Jumalan edessä vapaata. Synti ottaa rumimman muotonsa kaikkein hurskaimman kaavun alla. Kunnioitetut opettajat olivat viime kädessä vain ahneita teeskentelijöitä. Jumala ei ole ihmisten petettävissä. Siksi tekopyhän tuomio on ankarampi kuin muiden.

Juutalaiseen hurskauteen kuului osana almujen antaminen köyhille. Tätä varten oli temppelissä uhriarkku, johon pannut rahat jaettiin köyhille. Pääisäisjuhlan aikana monet rikkaat antoivat runsaat lahjat. Jeesusta eivät suuret summat kuitenkaan hämää. Hän katsoo ihmisen asemaa ja hänen todellista tilaansa. Ihminen tarvitsee elääkseen vain vähän, todella vähän. Kaikki sen ylimenevä on sellaista, josta täytyykin antaa ja josta ihminen ei köyhdy. Toista oli se, että köyhä leskivaimo antoi pois sitä, mitä hän tarvitsi jokapäiväisen elämän tarpeisiin. Vasta se oli todellista uhraamista.