Jo nyt se on mahdollista?

Tänään keskiviikkona käytiin lähetekeskusteluja. Normaali työskentelyjärjestys kirkolliskokouksessa on, että edustajilta tai hiippakunnista tulee aloite ja puhemiesneuvosto ehdottaa sen lähettämistä valiokuntaan. Valiokunta, jonka tehtäväalueeseen asia kuuluu, laatii mietinnön, ja yksi tai useampi valiokunta saattaa vielä antaa lausunnon. Ennen valiokuntiin lähettämistä käydään täysistunnossa lähetekeskustelu, jonka tarkoituksena on auttaa valiokuntaa sen sorvaillessa mietintöään.

Vuosikausien ajan tapana on ollut, että heikostikin laaditut aloitteet ovat yleensä päässeet valiokuntakäsittelyyn. Tänään ote oli krouvimpi. Kaksikin aloitetta jäi lyhytikäisiksi. Toisessa niistä ehdotettiin käytäntöjä, joilla voitaisiin laatia lisäosia kirkollisiin kirjoihin, jotta tuoretta materiaalia saataisiin jumalanpalveluksia ja kirkollisia toimituksia varten. Toisessa aloitteessa ehdotettiin ”jumalanpalveluksen alkamisajankohdan vapauttamista” nykyisestä klo 10:stä, kuitenkin niin, että edelleenkin sunnuntaina pidettäisiin seurakunnassa pääjumalanpalvelus.

Kuten sanottu, molemmat aloitteet torpattiin suuressa salissa. Eli ratkaisu byrokratian ja normittamisen puolesta? Olisihan se, jos uutta materiaalia ei jo saisi tuottaa. Tosiasia on, että jumalanpalvelusjärjestyksemme sallii jo nyt paljon vapautta. Jos ongelma onkin siinä, että jumalanpalveluksen olemus yhteisenä rukouksena ja vuorovaikutustilanteena on hakusessa? Silloin tilannetta ei auta se, vaikka vaihtoehtoisia tekstejä olisi tuhat. Jos sen sijaan liturgia ymmärretään koko seurakunnan yhteiseksi rukoukseksi, jos pappi on aidosti läsnä johdantosanoista alkaen, jos hän lukee tekstit rukoillen ja ajatuksella ja jos hän kykenee puhumaan elävästi mm. saarnassa, jo nyt olemassa oleva materiaali tarjoaa huomattavasti vaihtelua. Asia erikseen on suuri ehtoollisrukous, jota ei kannattaisi peruspapin mennä mieltymystensä mukaan tyylittelemään. Siihen, messun sydämeen, on tiivistetty sellainen kirkon uskon aarre, että oikein kylmää ajatella tee-se-itse -teologia, joka kirkkoherranvirastossa pitkästyessään laatii oman koskettavan tai väkevän rukouksensa.

Kello 10 ei ole Raamatussa määrätty messun alkamisaika. Eikä kirkkojärjestyskään sitä edellytä. Mutta sunnuntaina, Herran päivänä, viikon ensimmäisenä päivänä, kristitty viettää jumalanpalvelusta. Jos mitään aikaa ei määritellä, jokainen seurakunta joutuu päättämään pääjumalanpalveluksensa ajankohdan. Kuka sen päättää? Saadaanko aikaan turhia riitoja siellä täällä? Seurakunta saa muuten ensi syksystä alkaen entistä mutkattomammin päättää alkamisajankohdaksi muunkin kuin perinteisen klo 10:n. Sanalla sanoen ja piispa Jolkkosta lainaten: Jo nyt se on mahdollista.

Mutta on eräs jumalanpalveluselämän byrokratian ja normien alue, jossa kirkon käsi on hidas auttamaan. Se on evankelisluterilaisen papin oikeus pitää ehtoollisjumalanpalveluksia maantieteeseen sidotusta seurakuntarakenteesta riippumatta. En kannata villiä menoa. Mutta jos kirkon pappi toimittaa käsikirjan mukaan ehtoollispalveluksen, eikä tee sitä samaan aikaan viereisessä kirkossa toimitettavan jumalanpalveluksen kanssa, niin pitäisihän olla vain siunattu ja kannatettava asia, että hajallaan olevat lampaat löytävät sakramentin. Nyt ei ajatella niin. Puhutaan kilpailevasta toiminnasta, jota kirkon hallinto käytettävissä olevin keinoin suitsii. Tulee mieleen ajatus, että parempi etteivät ihmiset tule jumalanpalvelukseen ollenkaan kuin se, että menevät järjestöjen toteuttamiin messuihin. Jumalan kiitos, näin ei ajatella kaikkialla kirkossamme. On kirkkoherroja ja seurakuntia, jotka ymmärtävät, että työmme on yhteinen, ja iloitsevat siitä, että on herätysliikejärjestöjä, jotka rakentavat kirkkoa mm. pitämällä tunnollisesti toimitettuja luterilaisia messuja. Mutta niin kauan kuin on rajoittavia normeja, löytyy myös niitä, jotka sellaisia haluavat hyödyntää.