Lihan juhlat

Latinalaisen Amerikan karnevaaliperinne näkyy ja kuuluu myös Pohjoismaissa. Moni nykykatolinen pitää kuitenkin karnevaaleja maallistuneena juhlana. Evankeliumiyhdistys on historiassaan ollut vähällä aloittaa työn karnevaalien ja samban kotimaassa.

Latinalaisessa Amerikassa on juuri näihin aikoihin vuodesta vietetty karnevaaleja. Suomen kielessä sana on saanut merkityksen miltei minä tahansa iloluontoisena juhlahumuna, mutta alkuperäisessä merkityksessään se tarkoittaa roomalaiskatolisissa maissa yleistä laskiaisen aikaan osuvaa juhlaa, jossa syödään ja juodaan kunnolla viimeisen kerran ennen paastonajan alkamista. Sanan alkuperästä ovat tutkijat hieman erimielisiä, mutta lihaan ja siitä luopumiseen moni sanan yhdistää. Karnevaaliperinnettä on ruokkinut menneinä aikoina käytännönläheinen pakko kuluttaa kaikki liha ja muut eläinperäiset ruokatarpeet ennen paastonajan alkua. Ilman pakastimia ja jääkaappeja olisi ollut sääli heittää ne hukkaan.

Latinalaisessa Amerikassa karnevaalit ovat nousseet maailmanluokan tapahtumiksi. Rio de Janeiron kaupungin sambakarnevaalit, joita tänä vuonna on vietetty maaliskuun ensimmäisellä viikolla, ovat maailman suurin karnevaalijuhla. Rio de Janeiron karnevaaleilla kadulla juhlii viikon ajan noin kaksi miljoonaa ihmistä joka päivä. Runsaan juoma- ja ruokaperinteen ohella tapahtumaan liittyvät olennaisesti sambakulkueet, jotka valtaavat kaupungin kadut. Sambakulkueissa toisiaan vastaan kilpailevat kaupungin lukuiset sambakoulut. Rio de Janeiron karnevaaleja, ja erityisesti niiden sambakulkueita, televisioidaan ympäri maailmaa. 

Karnevaaliaikaan liittyy voimakkaasti sosiaalisista normeista luopuminen ja niiden vastainen toiminta. Monissa kulttuureissa, joissa karnevaaleja järjestetään, erilaiset naamiot ja rooliasut luovat kontekstin, jossa runsas alkoholin käyttö, hillitön ruoalla mässäily, autoritääristen henkilöiden pilkkaaminen ja muulloin epäsovinnaiseksi tulkittuihin asuihin pukeutuminen on hyväksyttävää. Suomalaisittain voisi ajatella niiden tarjoavan juhlijoille jotain samaa kuin risteilyaluksen kummallinen miljöö kotimaassamme.

Kirkkovuoden kontekstista tarkasteltaessa karnevaalikauden epäsovinnainen juhlinta näyttäytyy kuin viimeiseltä kapinalta ennen paastonajan alkua. Paastonaika merkitsee roomalaiskatolisen kirkon virallisen opetuksen mukaisesti ruoan määrän vähentämistä normaalista sekä liharuoista pidättäytymistä ja ajan varaamista elämässä  askeesille ja katumukselle. Paastoamisvelvollisuus koskee täysi-ikäisiä siihen saakka, kunnes he ovat täyttäneet 60 vuotta ja liharuoista pidättäytyminen kaikkia 14 vuotta täyttäneitä.

Ennen oli paremmin

Karnevaaliaika nostattaa katolisessa maailmassa esille aika ajoin keskustelua, jossa on jotain kovin tutun tuntuista. Puheenvuorojen huolenaiheet sisältävät saman kaltaisia ääniä, joita kuulemme Suomessa, kun joulunvietto tuntuu lipsuvan yhä kauemmas kristillisestä perinteestä.

Anonyymiksi jäävä Trinidad ja Tobagosta kotoisin oleva roomalaiskatolinen pappi kyselee viime tammikuussa Fully catholic -sivustolla julkaistussa saarnakirjoituksessaan, ovatko karnevaalit täysin menettäneet yhteytensä paastonaikaan, kun jäljelle näyttää jääneen ainoastaan ”moraalittoman käytöksen festivaali”. Trinidad ja Tobaco on tunnettu karnevaaliperinteestään.

Hän kertoo kirjoituksessaan paikallisten kristittyjen kyselevän, voivatko he enää turvallisin mielin osallistua karnevaaleille ja selittää joidenkin paikallisten kristillisten ryhmittymien varoittaneen jopa kadotuksella karnevaaleille osallistujia. (Kirjoittaja päätyy pohdinnassaan kehottamaan lukijoitaan olemaan eristäytymättä maailmasta ja kertomaan kaikille ihmisille maailmassa Jumalan rakkaudesta, mutta tekemään sen viisaalla tavalla. ”Olkaa osa ratkaisua, älkää osa ongelmaa”, hän tiivistää.)

Tämän vuoden tammikuussa Catolic news agency -verkkolehden toimittaja Mary Rezac muistutti lukijoitaan maallistuneellakin karnevaalilla olevan juurensa katolisuudessa. Hän selittää artikkelissaan karnevaalien rajun riehakkuuden selittyvän menneiden aikojen nykyistä paljon rajoittavammilla paastosäännöillä, jotka olivat perusteluna viettää hieman rennompaa aikaa ennen paaston alkua.

Sambakarnevaaliperinne on levinnyt Etelä-Amerikasta ympäri maailmaa. Kuva Helsingistä.

Luterilaiset auringossa

Vahvasti roomalaiskatolisessa Latinalaisen Amerikan suurimmassa valtiossa Brasiliassa on myös luterilaisia kirkkoja. Brasilian tilastokeskuksen (IBGE) viimeisimmän, mutta nyt jo miltei kymmenen vuotta vanhan tiedon mukaan luterilaiset ovat olleet tuolloin neljänneksi suurin protestanttinen ryhmä. Millään tapaa suureksi joukoksi luterilaisia Brasiliassa on kuitenkaan mahdotonta mieltää – 2010 heitä oli 0,6% väestöstä, eli noin miljoona. Luterilaisuus saapui maahan aikanaan saksalaisten siirtolaisten myötä.

Japanin evankelis-luterilainen kirkko, jonka kanssa Evankeliumiyhdistys on tehnyt yhteistyötä jo sadan vuoden ajan, aloitti lähetystyön Brasiliassa 1960-luvulla. Menkää maitten ääriin asti -teoksessaan Reijo Arkkila kirjoittaa Evankeliumiyhdistyksen seuranneen ja jossain määrin tukeneenkin tuota työtä vuosien varrella.

– Japanilaisten lähetystyö Brasiliassa johtuu siitä, että siellä asuu, tai ainakin kaksikymmentä vuotta sitten vielä asui, noin miljoona japanilaistaustaista ihmistä. Se liittyy sota-aikoihin. He eivät välttämättä enää lainkaan puhu japania. Itse olen kastanut erään brasilian japanilaisen työskennellessämme Tokiossa, evankeliumiyhdistyksen nyt jo eläkkeelle jäänyt lähetysjohtaja Pekka Huhtinen kertoo. 

Kaukana ei ollut sekään, että Suomen luterilainen evankeliumiyhdistys olisi itsekin aloittanut työn sambakarnevaalien maassa.  

– Suoraan omaa sopimusta emme koskaan ehtineet laatia, mutta tarkastelimme mahdollisuutta tehdä töitä Japanin evankelis-luterilaisen kirkon kautta Brasiliassa japanilaissiirtolaisten parissa. Mahdollisuudet olivat tuolloin auki, Huhtinen jatkaa.

1980-luvulla Evankeliumiyhdistyksen rantautuminen Etelä-Amerikkaan hyytyi kuitenkin muutamaan seikkaan. Japanin evankelis-luterilaisen kirkon yhteistyökirkko Brasiliassa, Evangelical Church of the Lutheran Confession in Brazil, oli tunnustuksellisuuteen liittyvissä kysymyksissä eri linjoilla Evankeliumiyhdistyksen kanssa. Myöhemmin vuonna 2011 samainen kirkko avasi ovensa samaa sukupuolta olevien avioliitoille. Vahvasti roomalaiskatolisessa maassa ratkaisu oli epätavallinen. 

– Toiseksi, lähetysstrategisesti olemme pyrkineet niille alueille, joilla on oikeasti tosi vähän kristittyjä. Etelä-Amerikan valtiot ovat vahvasti katolisia jo valmiiksi. Tämä näkyi omana aikanani [lähetysjohtajana] esimerkiksi siinä, että Afrikan sisälläkin pyrimme ohjaamaan työtä niiden heimojen pariin, joissa on vähän kristittyjä. Monin paikoin Afrikka on hyvin kristillistä aluetta. Myös Myanmarin lähetyskentän avaus liittyy tähän ajatteluun, sillä siellä on hyvin vähän kristittyjä, Pekka Huhtinen kertoo.

Nyttemmin Japanin evankelis-luterilainen kirkkokin on vähentänyt Brasiliaa lähetystyönsä painopistealueena. Nykyisen lähetystyötä tekevän pastorin on mainittu olevan lajinsa viimeinen.

– Sillä tavoin he ovat kyllä sanoneet aiemminkin, Huhtinen muistuttaa.

Teksti julkaistu Sanansaattajassa 5/19.