”Kirjoitan armosta myös itselleni”

Vanhan sanoman tuominen tämän päivän kielelle. Sen Juha Vähäsarja tahtoi tehdä ensimmäistä hartauskirjaa laatiessaan. Ja sen hän tahtoo tehdä edelleen. Yhä uudelleen.

”Hartauskirjojen suurkuluttaja”. Niillä sanoilla luonnehti Juha Vähäsarjaa hänen työtoverinsa ja esimiehensä toivottaessaan Vähäsarjaa tervetulleeksi työpaikkaansa Suomen Raamattuopiston rehtoriksi. Vuosien vieriessä on syntynyt myös eräs Suomen luetuimmista hartauskirjasarjoista. Joka päivä -kirjasarja täyttää tänä vuonna viisitoista vuotta. Tuon sarjan ensimmäinen osa sai alkunsa kokoelmasta hartauksia, jotka olivat jäädä Vähäsarjan viimeiseksi työksi.

–  Elettiin 2000-luvun alkua. Olin joutunut työyhteisöni johtoryhmän jäsenenä selvittämään erittäin vaikeaa kriisiä. Tuo kriisi oli todella pahanlaatuinen, ja ajoittain mietin, että olenko se minä, joka täällä on hullu, vai kuka se on? Juha Vähäsarja kuvaa erästä elämänsä raskaimmista vaiheista. 

Vähäsarja joutui tuohon mahdottoman vaikeaan tehtävään uutena työntekijänä. Sotkun selvittäminen venyi ja lopulta hän omien sanojensa mukaan tunsi itsensä hengellisesti täysin tyhjäksi.

– Ajattelin tuolloin, että kaikki mitä minulla on annettavaa hengellisen työn tekijänä, on nyt annettu. Se työ on nyt ohi. Kaikki meni niin sellaiseen… että se on nyt siinä, Vähäsarja pudottelee hitaasti ja harkiten sanoja suustaan. Monta sanaa menneisyydestä jää selvästi sanomatta.

– Minulla on pari kertaa ollut elämässä todella vaikeita vuosia. Tämä oli yksi niistä, joskaan ei vaikein, hän jatkaa hetken kuluttua.

Jostain sen liiemmin selittämättömästä syystä noina vaikeina aikoina Vähäsarja on tavannut tarttua kirjoihin, joissa lyhyesti selitetään Raamattua ja puhutaan sekä Jumalan vaatimuksista että Hänen rakkaudestaan. Mutta kuitenkin aina siten, että viesti Jumalan rakkaudesta ihmisiä kohtaan jää viimeiseksi ja päällimmäiseksi. Sellaisiksi Juha Vähäsarja kuvaa hyviä hartauskirjoja.  

Vain nenä pinnalla

– Noissa tilanteissa ei kevyt lohduttelu auta, tarvitaan raskaan sarjan kamaa. 

Kun Vähäsarjan on tarvinnut saada käteensä hartauskirjojen terävin veitsi, on valinta ollut aivan selvä.

– Lutherin Mannaa Jumalan lapsille -hartauskirja on kaikkien hartauskirjojen äiti ja perusteos. Eräs pappiskollegani kuvasi Mannan olleen ainut asia, joka hänen suruaikanaan piti ”nenän pinnalla”. Se on vahvasti Raamattuun sitoutuva kirja, joka ei sekoita ihmistä ja Jumalaa. Se ei pistä ihmistä pelastamaan itseään eikä tee Jumalasta pelikaveria. Siinä ovat totta Jumalan pyhyys ja rakkaus yhtä aikaa. 

Juha Vähäsarja kertoo lukeneensa Mannan moneen kertaan läpi. Se on eräs vanhimmista luterilaisista hartauskirjoista. Alun perin Saksassa syntynyt Lutherin kirjoituksista koottu teos levisi Ruotsin kautta Suomeen. Se käännettiin suomeksi ensikertaa 1870-luvulla. 18. painoksen jälkeen kirjaa oli myyty yli 99 000 kappaletta, ja tänään kirjakaupoista löytyy sen 21. painos.

Ensimmäisellä kerralla tuo kirja ei liiemmin puhutellut.

– En tajunnut sitä. Mutta kun elämänkokemusta oli kertynyt enemmän, se rupesikin puhuttelemaan. Voin täysin samaistua tuohon pappiskollegani kokemukseen. Heikkoina aikoina ja vaikeina vuosinani Mannasta pääsi evankeliumi läpi, hän kertoo.

– Ei Jumalan tarkoituksena ole, että jäämme lain alle, vaan että evankeliumi kirkastuu. Päällimmäiseksi täytyy jäädä armo. Ilman evankeliumia meillä ei ole mitään. Se on vain tosiasia. Ei hyödytä mitään, että opetetaan sellaista hengellisyyttä, missä paino pannaan ihmisen päälle, mutta nyt tämä menee saarnaamiseksi, Vähäsarja naurahtaa. 

Kun hän intoutuu tosissaan puhumaan, on joka toinen sana ”evankeliumi”. Mutta mitä hän sillä tarkoittaa?

– Se on vapauttavaa sanomaa. Se on sitä, että Jeesus on sovittanut meidän syntimme ristillä. Koko maailman synti on sovitettu, ja minun syntini kuuluvat siihen koko maailman syntiin. Saan sen tähden olla iloinen ja vapaa. Hirveän yksinkertainen asia, ja hirveän vaikea uskoa lopulta itsellensä. Siihen tarvitaan Pyhän Hengen työtä, Vähäsarja vastaa hetken pohdittuaan.

Siitä evankeliumista Vähäsarja haluaa hartauskirjan puhuvan. Ja sellaisia kirjoja hänellä on joskus auki useampi yhtä aikaa. 

– Kyllä minä luen niitä jatkuvasti. Evankeliumi on niin kuin ruisleipää. Sitä ei voi syödä kerralla loppuelämän tarpeiksi. Sitä täytyy saada jatkuvasti, hän kertoo.

Jotain vanhaa

Palaamme takaisin vuosituhannen vaihteeseen ja hiljaisiin hetkiin työpaikan kriisivaiheen jälkeen. Vähäsarja kertoo olleensa aivan tyhjä.

– Se oli sellainen tyhjentymiskokemus. Siitä selvittyäni ajattelin, että se sanoma, joka näissä vanhoissa hartauskirjoissa on vanhalla kielellä, pitäisi saada tämän päivän kielelle. Päätin yrittää kirjoittaa päivähartauskirjan ja tarjota sitä Sley-kirjat Oy:lle, josta olin jo siirtynyt eteenpäin uusiin tehtäviin. 

– Vuoteen ei kuulunut mitään ja ajattelin, että antaa olla. Julkaisevat jos julkaisevat, mutta minä en kysele perään. 

Sitten toimitusjohtaja Hannu Kymäläinen soitti Vähäsarjalle ja kertoi, että kirja on päätetty julkaista. Nimekseen kirja sai Joka päivä Jumalan kämmenellä. Kukaan ei tuolloin osannut aavistaa, että siitä tulisi laajan hartauskirjasarjan ensimmäinen osa. 

– Ensimmäinen painos lähti myymään tosi nopeasti. Sitten toinen. Painos toisensa perään myytiin loppuun. Sille kirjalle oli sosiaalista tilausta ja tarve oli hämmästyttävän suuri.

Mikä tuon suosion syy sitten mahtoi olla?

– Ajattelen, että se, mikä tuossa kirjassa oli erityistä, oli se, että hartaudet olivat lyhyitä ja ne olivat vain vanhan sanoman tradeeraamista eteenpäin, sanoman, jonka itse olin saanut Lutherilta ja Roseniukselta, Vähäsarja pohtii viidentoista vuoden takaisia tapahtumia.

Hyppy tuntemattomaan

Oli Juha Vähäsarja kirjoittanut kirjoja ennenkin, mutta vasta Joka päivä -hartauskirjasarjan saama suosio on tehnyt hänestä tunnetun kirjailijan. Neljä vuotta ensimmäisen kirjan julkaisun jälkeen pyysi kustantaja häneltä seuraavaa. Nyt sarjassa kirjoja on kuusi kappaletta. Se tarkoittaa yli kahtatuhatta hartautta kansien välissä.

– Suurin kynnys ylitettäväksi on kirjoittamiseen ryhtyminen. Täytyy uskaltaa heittäytyä sisälle vaativaan prosessiin kirjan kirjoittamiseksi. Senkään jälkeen tekstin tuottaminen ei noudattele mitään järjen logiikkaa. Voi mennä puoli vuotta, että sitä ei synny lainkaan ja sitten yhtäkkiä alkaa vaan tulla, Vähäsarja raottaa kirjailijan maailmaansa.

Viidentoista vuoden aikana syntyneet kuusi hartauskirjaa heijastelevat myös Vähäsarjan omia elämänvaiheita, vaikka hän sanoo, ettei se ole tietoinen ratkaisu.

– Vaimoni sanoo näkevänsä elämäntilanteittemme vaihtelut hartauskirjojeni sivuilla. Kuulemma ilmaisutapani on muuttunut. En tiedä, millä tavalla se on muuttunut, itse en sitä huomaa. Mutta kun tulee ikää lisää, niin kyllä sekin vaikuttaa kirjoittamiseen ja tyyliin, Vähäsarja aprikoi. 

Vaikka Vähäsarja pyrkiikin kirjoittamaan ajattomasti ja laaja-alaisesti, on hartauskirja kuitenkin aina omasta sisällisestä elämästä puristettuna hyvin henkilökohtainen luomus.

– Hengellisesti se on toki hyvin henkilökohtainen minulle. Niillä sivuilla näkyvät ne omat löydöt ja omat ydinpainotukset. Ja ehkä myös sekin, että kirjoittaessani saarnaan sitä armoa kyllä itsellenikin. Sitä pitää koko ajan kuulla. Se ehdoton evankeliumi on mun pointti. Se johtuu siitä, että se on ollut niin tärkeä löytö itselle sellaisen ahdistavan lakihenkisen hengellisyyden jälkeen. 

Ahdistetut ihmiset ovatkin olleet Vähäsarjan mielessä ja sydämellä, kun hän on tuhannet hartautensa laatinut. 

– Olkoon se sitten elämän normaalia ahdistusta tai hengellistä ahdistusta, niin sellaista kokevaa ihmistä kirjoittaessani mietin. Ja tietysti kirjoitan varmasti myös itsellenikin. Se onkin mielenkiintoista, että joskus lukiessani omia kirjojani luen niitä kuin toisen kirjoittamaa tekstiä. 

Omista käsistä kirjapainon kautta lentoon päästetty hartauskirja alkaa elää aivan omaa elämäänsä.

– En tiedä ketkä kirjojani lukevat, enkä sitä, mitä ne tekevät toisten ihmisten elämässä. Tiedän vain saamani palautteen perusteella, että niitä luetaan ja niistä löydetään evankeliumin lohdutus. Siinä on mielestäni jonkinlainen hauska mystiikka kyseessä. Kirja voi lojua hyllyssä ja päätyä jonkun käsiin vaikka kahdenkymmenen vuoden päästä. Siksi kristillinen kirja onkin mielestäni todella tärkeä ja vahva viestintäväline. Saarnat tulevat ja menevät. Samoin radio- ja tv-ohjelmat, mutta kirjat jäävät olemaan kunnes ne poltetaan, Juha Vähäsarja pohtii.

– Pidän todella paljon kirjojen maailmasta, ja tahdon puhua kristillisen kirjan puolesta, Juha Vähäsarja sanoo.

Voiko kirja kuolla?

Lukijan ja kirjailijan roolin lisäksi Vähäsarja on katsellut kristillisen kirjan maailmaa myös toimitusjohtajan työtuolilta. Aikanaan myös Sley-kirjat Oy:n kustannusjohtajana toiminut Vähäsarja teki kymmenvuotisen uran Perussanoma Oy:n toimitusjohtajana. 

– Se on ollut merkittävä näköalapaikka. Pidän todella paljon kirjojen maailmasta, ja tahdon puhua kristillisen kirjan puolesta. Tällä hetkellä se on suurissa vaikeuksissa, sillä kristityt eivät enää osta niitä. Ajattelen kuitenkin, että olisi hirmu tärkeää, että ne samat hartauskirjat, joista olemme tässä puhuneet, voisivat elää vielä vuosikymmenien päästä. 

Vähäsarjan johdolla Perussanoma julkaisi muun muassa professori Antti Laaton suositun Vanhan testamentin viikkohartauskirjan.

– Se lähti jostakin Evankeliumijuhlassa käydystä keskustelusta, jossa Antti suri sitä, etteivät papit enää saarnaa Vanhan testamentin teksteistä. Innostuin ajatuksesta ja kirjan tultua painosta ajattelin saaneeni olla mukana toteuttamassa jotain todella mielenkiintoista. Se on minusta ollut etuoikeus. 

Mutta voiko kirja – ja kristillinen kirja sen mukana – kuolla median murroksessa? 

– En ole koskaan tosissani ajatellut sitä. En uskalla ajatella, että niin voisi käydä. Mutta jos niin kävisi, luulen, että heti se ei olisi mitään, mutta ajan päästä katas­trofi. Moni hengellinen anti jäisi saamatta. 

Ja vaikka niin kävisikin, olisi Vähäsarja valmis tänä iltana kirjoittamaan kirjan. Se olisi hartauskirja. Hartauskirja psalmiteksteistä.

– Olen niitä paljon lukenut ja viime aikoina opettanutkin. Psalmien maailma on rikas ja täynnä tunteita laidasta laitaan. Ne eivät ole Jumalalle vieraita, eikä niitä tarvitse pelätä eikä hävetä. Ehkä kirjoitan sen tämän juhlavuoden jälkeen. Mutta katsotaan.

Teksti julkaistu Sanansaattajassa 4/19.