-
Connector.
sanansaattaja • Viikon nosto
”Luonnollisin tapa olla olemassa”
08.02.2019
Minna-Leena Lahti on kolmekymmentävuotias muusikko ja perheenäiti, joka on myös julkaissut kirjan. Valmistuttuaan kanttoriksi hän huomasi kaipaavansa alati enemmän tilaa olla olemassa – laulaa.
Minna-Leena Lahti istuu Helsingin keskeisimmän musiikkipyhätön kahvilassa. Vuonna 2011 avattu Musiikkitalo kätkee suojiinsa paitsi suurelle yleisölle tutun konserttisalin, myös suuren osan Helsingin Sibelius-Akatemian tiloista. Minna-Leenan nostaessa viereiselle penkille täynnä harjoiteltavia nuotteja olevan laukkunsa istuu seuraavan pöytäryhmän ääreen parhaimpiinsa pukeutunut seurue, joka on matkalla Gustav Mahlerin toisen sinfonian esitykseen.
– Olen aina laulanut. Olen Pohjanmaalta kotoisin. Lähdin alun perin Ouluun opiskelemaan suomen kieltä. Oltuani siellä puoli vuotta tuli sellainen olo, että tästä esseen kirjoittamisesta ei ihminen elä, Minna-Leena kertoo.
Vaikka kotimaisen kielen opinnot eivät lopulta olleetkaan Lahden tie, on hänellä todistetusti lahjoja myös kirjoittamiseen. Sen osoittaa vaikkapa se, että hänen esikoiskirjansa Valtakunta valittiin Vuoden kristillinen kirja -kilpailun ehdokkaaksi vuonna 2007.
– Hain Oulun ammattikorkeakouluun laulupedagogilinjalle ja kanttorilinjalle. Pääsin opiskelemaan kanttoriksi ja olikin hyvin nopeasti selvää, että musiikkia minun on saatava tehdä. Ikinä en ole soittanut pianoa niin paljonkuin niinä aikoina, kun opiskelin suomen kieltä. Se oli henkireikä, hän jatkaa.
Musiikki on ollut aina läsnä Minna-Leenan elämässä. Läsnä se on ollut myös kaikkien hänen läheistensä elämässä.
– Soittaminen ja laulaminen on ollut meille aina yhdessä olemisen tapa. Kesäisin on laulettu mökillä rantakalliolla äänissä serkuksien kanssa. Isi on sellainen musiikin puuhamies, että hänen kanssaan on joutunut ja päässyt moneen paikkaan.
Kohti etelää
Kanttoriopinnot olivat hyvin intensiivistä musiikin kanssa tekemisissä olemista. Lahti kertoo opintoihin sisältyneen viisi soittotuntia viikossa.
– Piano, urut, improvisaatio, liturginen soitto ja laulu. Sen päälle itsenäinen harjoittelu sekä mahdolliset sivusoittimet, hän kuvaa.
Kanttoriksi Minna-Leena Lahti valmistui keväällä 2012.
– Vähän ennen valmistumista menimme Matin kanssa naimisiin. Valmistuttuani pääsimme muuttamaan samalle paikkakunnalle. Avioliittomme alkoi siis asumuserolla, Minna-Leena nauraa.
Kanttoriksi valmistunut ja vasta avioitunut Minna-Leena Lahti ei kuitenkaan ryhtynyt etsimään pysyvää virkaa seurakunnasta. Sielu veti edelleen eteenpäin musiikin saralla, ja suunta alkoi selvitä: laulamaan piti päästä paljon enemmän ja aivan eri tavalla kuin kanttorin työssä.
– Hain Metropolia-ammattikorkeakouluun opiskelemaan laulunopettajaksi. Tarkoituksenamme oli muuttaa Helsinkiin Matin valmistuttua, ja kävinkin puolen vuoden ajan laulutunneilla Vaasasta Helsingissä. Huomasimme kuitenkin pian, että ensimmäinen lapsemme on tulossa, ja hain siirron Kokkolan Centria-ammattikorkeakouluun, ja niin muutimmekin lähemmäs isovanhempia, hän kuvaa.
Lahti valmistui Centriasta syksyllä 2017 laulunopettajaksi, mutta tie laulun opiskelun maailmassa ei ollut vieläkään kuljettu. Intohimo veti eteenpäin yhä suurempien haasteiden valloitukseen. Lahti käänsi katseensa takaisin etelään jo hieman ennen valmistumistaan. Samana syksynä hänelle avautui paikka Helsingin Sibelius-Akatemian oopperaluokalta.
– Nyt ymmärrän, että ooppera on aina ollut se, mitä todella haluan tehdä. Aivan pienestä saakka. Olen aina rakastanut sitä tunnetta, kun laulan ääneen, niin että koko kehoni soi. Sitä en ole saanut tehdä missään muualla kuin oopperassa. Koetapa mennä kuoroon ja laulaa kovaa, niin kyllä tulee noottia. Pahimmassa tapauksessa kenkää, Minna-Leena nauraa.
Olemassaolon muoto
Ooppera tarjosi Minna-Leenalle vihdoin tarpeeksi ison tilan laulaa – ja olla olemassa.
– Se on jännä tunne, kun pääsen tyhjälle lavalle ja haistelen siinä ilmaa. Ajattelen silloin, että nyt voin olla minä ja yrittää kaikkeni ja antaa tulla! Tila on tarpeeksi suuri, eikä ihminen ole aivan vieressä. Kanttorin työhön kuuluu paljon juoksemista palaverista toiseen, ja itseään täytyy alati pienentää ja pienentää. Tekemisen tapa on eri. Minulle on luontevaa saada olla vähän isommasti läsnä laulaessa.
Vain laulaja voinee ymmärtää, miltä se todella tuntuu, mutta haastan Minna-Leenaa edelleen. Kerro nyt mitä tuo kaikki tarkoittaa!
– Se on minun tapani olla minä. En osaa sitä sen paremmin selittää. Juuri silloin olen todella elossa. Jos ajattelen laulamista ihan teknisesti, niin kyllähän se tuntuu myös fyysisesti hyvältä. Se on kokonaisvaltaista olemista, Minna-Leena vastaa tovin mietittyään.
Toisin kuin vaikkapa pianistilla, viulistilla tai urkurilla laulajalla instrumentti ei ole hänen ulkopuolellaan – hänen käsissään. Laulajan insturumentti on hänen sisällään, hän itse on instrumentti.
– Se on erilaista kuin muiden instrumenttien soittaminen, sillä aivan kaikki asiat elämässä vaikuttavat. Jos juon liikaa kahvia, nukun liian vähän tai jos minulla on vähän nuhaa, niin se vaikuttaa heti. Pianisti kyllä pystyy soittamaan pienessä flunssassa, mutta laulajalla se tuntuu heti. Se on kuitenkin aivan valtavan mielenkiintoista, sillä laulaessa pääsen käyttämään koko olemustani. Ajatukset, tunteet ja fysiikka: kaikki ovat koko ajan pelissä.
Asialla on kuitenkin myös raskaampi laitansa. Koko olemusta soittaessa kritiikkikin tulee kohti ja voi osua hyvin syvälle laulajan omaan persoonaan.
– Se on hetkittäin hyvinkin raskasta. Jokin aika sitten itsetuntoni romahti ja meni alas kuin lehmän häntä. Juuri nyt olen siinä vaiheessa, että nousen sieltä vähitellen, Minna-Leena Lahti sanoo ja pyörittää lusikkaa kahvikupissaan.
– Ongelmahan on, että vaikka sanotaan, että aina pitää pystyä erottamaan oma tekeminen siitä, kuka minä olen, niin todellisuudessa se raja on niin ohut, että siinä hirveän helposti särkyy, kun joku osaa vääntää juuri oikealla tavalla, Minna-Leena selittää ja tarttuu sormillaan kuin näkymättömään mutteriin kiristäen sitä äärimmilleen.
– Sellaisessa tilanteessa en enää osaa ajatella niin, että nyt lauloin vain huonosti. Silloin ajattelen, että minä olen huono, minä en osaa, minä en pysty ja minusta ei ole lainkaan tähän, hän jatkaa.
Kun ammatillinen itsetunto ryömii pohjamudissa, on Minna-Leenalle pahinta joutua olemaan yksin.
– Jos tuollaisessa tilanteessa olen kotona yksinäni, vajoan vain syvemmälle. Silloin on vain päästävä tekemään ja harjoittelemaan. Onneksi tällä hetkellä on koko ajan harjoiteltavaa huomiseksi, harjoiteltavaa ylihuomiseksi ja niin edelleen, niin minulla ei kerrassaan ole aikaa märehtiä. On vain saatava korjaavia kokemuksia ja mentävä eteenpäin.
Suuret tunteet ovat läsnä oopperassa aivan kokonaisvaltaisesti muutenkin.
– Ooppera on parhaimmillaan äärimmäisen koskettava tapa kertoa tarinoita, sillä siinä yhdistyvät näytteleminen ja musiikki. Se menee helposti läpi sellaisista suojamuureista, joista muut taidemuodot eivät pääse. Se tulee kuin nyrkki silmään.
Mutta se menee helposti läpi myös taiteilijalta itseltään.
– Jos teen jotain hahmoa, jonka tarina tulee liian lähelle itseäni, täytyy minun työstää se läpi harjoitusaikana, jotta esityksessä voin jättää kokemisen yleisölle. Harjoitusaikana toki tunteita voi tulla paljonkin. Ja silloin kun jokin tunne haluaa mennä sisälle, se pitää päästää. Ja harjoitustilanteessa se on mahdollista päästää, ihan sisuksiin asti, hän jatkaa.
Pintaa raaputtamassa
Viiden vuoden päässä Minna-Leena Lahti näkee itsensä ammattilaulajana, jonka työ koostuu useista pienistä palasista ympäri maata.
– Vaikka olisit kuinka hyvä, ei se takaa tällä alalla työn saantia. Rehellisesti sanottuna jokainen, joka on saanut paikan suurella lavalla, on päässyt sinne jonkin onnekkaan sattuman kautta. Tässä työssä on niin paljon sellaista, mihin en pysty vaikuttamaan, että on pakko luottaa siihen, mitä Jumala antaa. Jos hän antaa hyviä keikkamahdollisuuksia, niin sanon kiitos, ja hoidan työn uskollisesti. Jos ei tule mitään, täytyy miettiä, olenko jättänyt huomaamatta jotain.
Laulajan omien kipuilujen lisäksi hengelliset kysymykset ovat läsnä myös oopperamusiikissa itsessään. Ooppera voi kuitenkin puhutella myös ihmistä, joka ei koe oloaan luontevaksi seurakunnassa.
– Ooppera ei ole saarna. Siinä jokin hahmo saattaa laulaa uskostaan Jumalaan, mutta siitä puuttuu se loppupäätelmä. Olen usein miettinyt siskoani, joka on gospel-muusikko. Ajattelen, että minulla on mahdollisuus oopperan kautta raaputtaa vähän pintaa. Siskoni tehtävä on sitten kertoa koko asia. Minä teen ensin pienen särön, ja sisko tarjoaa totuuden.
Raamatussa mikään muu taidemuoto ei saa niin paljoa palstamillimetrejä kuin musiikki. Patsaita kyllä muovataan epäjumalille, mutta Raamatun Jumalaa ylistetään laulaen ja soittaen.
– Pitää kysyä Jumalalta, kun mennään taivaaseen, että mistä se johtuu, mutta ajattelen, että se on luotu jo meidän perusolemiseemme, että me tuotamme erilaisia ääniä, rytmejä ja rakenteita. Jo aivan pienellä vauvalla on itkussaan rytmi ja poljento, jotka vaihtelevat sen mukaan, mitä vauva haluaa ilmaista.
Pienten lasten sielunelämää Minna-Leena on saanut pohtia paljon omassa perheessään.
– Olen oppinut paljon myös näyttelijän työstä tässä ja edellisessä koulussani. En ole kuitenkaan missään oppinut niin paljon kuin lapsiltani. Kun lapsi vetää sukkahousut päähänsä ja sanoo olevansa pupu, niin se on kerta kaikkiaan niin. Hän ei ole enää hän, vaan hän on pupu.
Teetkö sinä saman lavalla?
– Joo. Jos olen lavalla Vitellia, niin siinä hetkessä olen Vitellia, en Minna-Leena.
Myös oman lapsen kyky laulaa ja elää itseään todeksi laulamisen kautta on rohkaissut Lahtea hänen elämässään suuresti.
– On ollut hienoa nähdä se, että laulaminen on samalla tavalla perustavaa laatua oleva olemassa olemisen tapa omille lapsilleni kuin millä tavalla sen itse koen. Oli suuri helpotus nähdä omat lapsensa ja todeta, että he ovat aivan samanlaisia. Sen lisäksi, että olen aiemmin nähnyt edellisien sukupolvien elävän musiikista, näen nyt niin tekevän myös seuraavan sukupolven. En enää ihmettele itseäni niin kauheasti. Tällainen minä olen.
Teksti julkaistu Sanansaattajassa 3/19.
Jaa tämä artikkeli
Lisää artikkeleita:
- Siionin kannel ja Raamattu, laulujen raamattuviitteet ja raamattupohja
- Syksy on talouden suunnittelun aikaa
- Matti Rusama Seinäjoelle ja uusi yhteistyösopimus Ugandaan
- Työ jatkuu Ugandassa ja Virossa sekä muita kuulumisia hallituksen kokouksesta
- Joulukeräys 2023: Aurinko nousee Japanissa
- Kotimatkalla juhlavuoden kunniaksi
- Joulukeräys 2022: anna joululahja – sytytä valo pimeään
- Suuri lahjoitus Keski-Pohjanmaalla: alueelle palkataan nuorisotyöntekijä
- Taisto Sokka vihittiin pastoriksi Ugandassa
- Tervetuloa uudet työntekijät ja uusi messuyhteisö
- Anna ja Taisto Sokka lähetettiin työhön Ugandaan
- Kitara auttoi muusikkoa peittämään ujouden
- KEO saa hallintojohtajan
- Verkkoraamattukoulu jatkuu
- Riippuuko kirkon tulevaisuus prosenteista?
- Teologit ja seurakuntalaiset, opiskelkaa Raamatun alkukieliä!
- Joko kelpaisin itselleni?
- Turun yössä on rukoiltu monta rukousta
- Nuorten ikäluokkaa ei ole menetetty
- Siunattua pääsiäistä!
- Koronarajoitusten vaikutukset toimintaan pääkaupunkiseudulla
- Park 7 -yhtyeen yhdysvaltalaissingle julki!
- Ilon avain on tyytyväisyys
- Myanmarissa rauhaa etsimässä
- Soli Deo Gloria
- Olemmeko uskontomarkkinoilla?
- Teologia opettaa ja haastaa
- Maskinaamat koolla
- Seurakuntaelämää keskellä Siperiaa
- Tasankojen ja vuorien maa
- Rippikoulut alkoivat poikkeusoloissa
- Jumalan johdatusta
aivoinfarktista selviämisessä - Vuosikokous Tampereen evankeliumijuhlilla syyskuussa
- Hallitus kokoontui: Kiitokset poikkeusolojen keskelle
- Kevätkeräyksellä rakennetaan yhdessä uutta Karkkuun
- Yhdistyksen syyskokous pidettiin Helsingissä
- Myös lasten festarit
- Lähetyskenttien isät
- Stephen Wan, katupoika Jubasta, on tehnyt pitkän matkan Tampereen Luther-talolle
- ”Kirjoitan kamppailuni lauluihini”
- Diktatuuriakin vahvempi voima
- Severin sävelet
- Tuhlaajapojan paluu
- ”Adrenaliinia riitti”
- Elämän värit
- Kellosepän aarre