Huumaava halu kuolla

Viisaat sielunhoitajat pelastivat professori Jouko N. Martikaisen hengen hänen vaimonsa kuoleman jälkeen. Halu seurata puolisoa rajan taakse oli vimmainen.

Syksy tulee ensin varovaisesti, mutta lokakuussa vauhti kiihtyy. Puut nöyrtyvät lehti kerrallaan suuren riisujan edessä ja pimeys peittelee luomakunnan uneen, jossa ei nukuta. Kylmyys on saavuttanut myös emeritusprofessori Jouko N. Martikaisen, 82, kotitorpan Liedon Vanhalla härkätiellä. Hengitys höyryää pihapiirin kappelissa. Sormet kylmettyvät ennen kuin kynttilä syttyy. Tämä on kolmas vierailuni Martikaisen torpassa, jossa käy paljon pienryhmiä, ja jossa emeritusprofessori on pitänyt myös niin sanottua tohtorihautomoa. Hän on tarjonnut väitöskirjaopiskelijoille rauhallisen paikan edistää tutkimuksiaan. Viimeisen vuoden ajan kaikki on kuitenkin ollut sekaisin. Lähes 56 vuotta kestänyt avioliitto päättyi 6.10.2017 Eeva-Kaisa Martikaisen kuolemaan.

– Se ei ollut odotettavissa. Eeva-Kaisalla oli vanhuusiän diabetes, jota hoidettiin huolella, mutta varsinainen kuolinsyy oli haimasyöpä. Syöpä tuli ilmi vasta viikkoa ennen kuolemaa. Vaimoni paino kyllä laski vuoden ajan ja tietynlainen heiveröisyys oli nähtävissä. Sen ajateltiin olevan diabeteksen seuraus. Viikkoa ennen kuolemaa selvisi, että syöpä oli levinnyt kaikkiin sisäelimiin, Martikainen kertoo.

Syyskuussa 2017 Martikaisen ja hänen vaimonsa oli määrä lähteä yhdessä Islantiin. Göttingenin yliopiston Kirkkohistorian emeritusprofessori Martikainen oli luvannut pitää siellä ”pari tärkeää esitelmää”, mutta muita intohimoja Islanti ei hänessä herättänyt. Vaimo oli matkasta enemmän innoissaan.

– Lääkäri totesi, ettei vaimoni kestäisi matkaa. Esitelmien takia lähdin silti itse Islantiin. Lähtöäni seuraavana päivänä vaimoni kasvot muuttuivat keltaisiksi ja poikani vei hänet sairaalaan. Mitään ei ollut tehtävissä, koska syöpä oli kaikkialla paitsi sydämessä, Martikainen toteaa.

Eeva-Kaisa toimitettiin terveyskeskuksen vuodeosastolle tekemään kuolemaa.

– Tulin Islannista sinne. Olin hänen luonaan neljä päivää ja neljä yötä.

”Aika pysähtyi, huone sähköistyi”

Eeva-Kaisa oli tajuissaan viimeiseen sekuntiin asti. Kipulääkitys oli voimakas, ja se teki tokkuraisen olon. Martikainen sanoi vaimolleen noin 20 minuutin välein jotain. Hän kysyi kysymyksiä, joihin Eeva-Kaisa vastasi ”napakasti ja osuvasti”.

– Hän vastasi jokaiseen kysymykseen, jonka hänelle tein, ja tein niitä aika paljon, mutta hän ei ryhtynyt juttelemaan.

– Lapset ja tuttavat kävivät katsomassa, ja sanoin aina ketkä ovat tulleet vieraiksi. Oli kuitenkin aistittavissa, että hän halusi jäädä omaan sisäiseen maailmaansa, eikä enää tahtonut intensiiviseen vuorovaikutukseen.

Hengellisistä asioista Martikainen ei enää päässyt keskustelemaan vaimonsa kanssa.

– Tulevalle vaimolleni Kaija Valanteelle vaimoni oli sanonut, että kohta näen Terhon. Terho oli Kaijan kuollut puoliso. Muuten keskustelumme olivat käytännöllisluonteisia ja yksitotisia. Eeva-Kaisa oli kaiketi omasta puolestaan jo hyvästellyt tämän maailman.

Lähtö oli asteittaista, hiljaista hiipumista.

– Kun loppu alkoi puoliltapäivin lähestyä, hengityksen volyymi pieneni niin, että se siirtyi koko ajan ylemmäs kurkkua kohti. Sitten se pysähtyi ja elintoiminnot lakkasivat. Kuolinhetkeen liittyi käsittämätön pyhyys. Vähän niin kuin aika pysähtyisi ja koko huone sähköistyisi. Sitä kesti jonkin aikaa ja sitten tilanne normalisoitui. Jollakin tavalla hetki oli pyhä ja kaunis. Kuoleman nihiloiva voima on kuitenkin musertava. Se on kuin kuningas, joka tulee ja tekee työnsä, eikä toisilla ole siihen mitään sanomista. Meillä kristityillä kyllä on asiaan sanomista, mutta kokemus on raju ja pelottava, Martikainen kertoo rauhallisesti, kuin jokaista sanaansa punniten.

”Halusin seurata perässä”

Martikainen kuvailee puolison menettämisestä koituvaa surua täysin erikoislaatuiseksi. Se on jotain, mitä ei voi etukäteen kuvitella, eikä siihen oikein voi valmistautua.

– Se on niin kauhea tilanne. Aika kuoleman ja hautajaismessun välissä menee ikään kuin vanhoilla eväillä, mutta sitä seuraava kolmen kuukauden jakso oli elämässäni täysin ainutlaatuinen. Ihmisen sielu suree sisäisesti, ja sen jälkeen suru laskeutuu ihmisen ruumiiseen. Ilmeisesti keskushermosto rekisteröi, että kaikki on mennyt sekaisin.

Tuntui siltä kuin ”mäyrä olisi muuttanut sisälle etsimään pesää”.

– Sellainen fyysinen myllerrys oli käynnissä. Se oli aivan outoa. Sellaista ei voi mitenkään itsellensä kuvitella, varsinkaan ihminen, joka on ollut perusterve koko ikänsä. Sen seurauksena sisäelimeni vetivät vähän niin kuin käsijarrun päälle, eivätkä pystyneet enää toimimaan. Tuli ruuansulatusvaikeuksia, vaikka ruokahalu oli hyvä.

– Toipumisprosessi on todella hidas ja vaivalloinen. Sellaisen pimeän laakson läpi tässä on kuljettu. Minulla oli kuitenkin poikkeuksellisen suotuisat edellytykset selviytyä. Luonani kävi paljon väkeä. Kymmenittäin erilaisia pikkuryhmiä.

Pitkään avioliitossa eläneiden kohdalla on yleistä, että puolison kuoltua toinenkin kuolee pian. Martikainen ymmärtää tämän ilmiön omakohtaisesti.

– Minulle tuli irrationaalinen halu kuolla. Halu oli aivan käsittämätöntä ja vimmaista. Se oli jotain, mitä ei oikein tunne omaksensa. Se oli halu kerta kaikkiaan ja innokkaasti kuolla. Se valtaa kuin juopumishetki. Jos minulla ei olisi ollut viisaita sielunhoitajia, jotka ottivat niskasta kiinni ja ravistelivat hereille, olisin luultavasti kuollut. Kun sellainen halu tulee, koko ihmisen psykofyysinen olemistapa lähtee järjestämään asiat niin, että loppu tulee. Jos siihen ei tule elämänhalun uudelleen virittämistä, on kuolema lähellä, Martikainen pohtii.

Hän kertoo, ettei kuolemisen halu kuitenkaan ollut itsetuhoista.

– Minulla ei ollut ajatuksia itseni surmaamisesta. Se oli ihan jotain muuta. Halu kuolla oli halua seisovilta jaloilta retkahtaa haudan pohjalle. Ainoa into oli, että voisi seurata puolisoa.

Kristuksen kuva lohdutti

Jouko N. Martikainen tunnetaan myös Torinon käärinliinaan liittyvistä tutkimuksistaan. Hänen työhuoneensa seinällä on käärinliinan miehen kehystetty kasvokuva. Ihme kyllä, jopa tieteellisen tutkimuksen nojalla on todennäköistä, että kyseessä on kuva Kristuksen kasvoista. Muistan, kun Martikainen sanoi minulle samassa työhuoneessa viitisen vuotta sitten, että ”kun minä katson noita lempeitä kasvoja, en voi päätyä muuhun kuin että siinä on kuva Herrasta Kristuksesta”.

Suruprosessin myötä kuva alkoi puhua entistä erikoisemmalla tavalla.

– Kuoleman katsominen kasvoista kasvoihin on kamalaa. Siitä ei selviäisi ilman kristillistä uskoa. Minä asetin tämän Torinon käärinliinan kuvan olohuoneemme pöydälle ja istuin keinutuoliin. Katsoin sitä ja veisasin joka ilta kaksi tuntia virsiä, enkä tehnyt mitään muuta.

Martikainen kertoo, että ”yksi Torinon käärinliinan erikoisia piirteitä” on se, että kasvokuvan silmät avautuvat.

– Ne itse asiassa ovat nytkin auki, vaikka ne näyttävät olevan kiinni.

– Kun minä veisasin, ja ne aukenivat, minä tärisin. Aistin, että hän itse on siinä läsnä. Silmien avautuminen toistui vielä myöhemminkin. Se oli merkittävä kokemus, koska se antoi toivoa, joka alkoi kantaa. Virsien veisaaminen oli tätäkin merkittävämpää. Tapahtui erityinen lohdutus ja sielun voimien uudelleen jäsentäminen, Martikainen sanoo.

Hän kuvailee, että suruaika on ollut ”kovaa painia kuoleman kanssa”.

– Se on ollut tilintekoa ja itsensä testaamista, sekä kristillisen uskon kantavien pilareiden varaan asettumista. Eeva-Kaisan haudalla käydessä tulee aina mieleen, että tässä täytyy itse kunkin valmistautua lähtöön ja ”toimittaa talonsa” sekä hoitaa asiat sillä tavoin, että ne ovat kunnossa. Sellainen mielenvire jää puolison kuoleman jälkeen toisella tavalla kuin aiemmin. Kuoleman kanssa täytyy eräässä mielessä tehdä välinsä selväksi. Paul Gerhardtin ja Lutherin mukaisesti voimme sanoa kuolemalle, että ”minulla ei ole mitään hätää, tule vain”. Heidän suhtautumisensa asiaan on jopa leikkisä: ”tule vain, minulla on täällä sellaiset ystävät, että sinulle käy huonosti”, Martikainen selostaa.

Narduksen tuoksu

Kuten aiemmin kävi ilmi, Martikainen löysi nopeasti uuden puolison.

– Kaija Valanne ja hänen edesmennyt miehensä olivat perhetuttujamme 20 vuoden ajalta. Kaksi leskeä löytää helposti toisensa. Menimme viime keväänä naimisiin. Hän asuu kanssani täällä Torpassa.

– Kaijan kanssa oli helppo olla tässä asiassa vuorovaikutuksessa, koska hänkin on menettänyt puolisonsa. Hänen myötään tilanteeni on normalisoitunut. Vietämme onnellista yhteiselämää. Vimmainen kuolemisen halu on poistunut päiväjärjestyksestä.

– Myös ystävien sielunhoidollinen tuki oli ratkaisevaa. Kävimme heidän kanssaan pitkiä keskusteluja. Voi olla, että olisin pysynyt hengissä muutenkin, mutta voi hyvin olla, että en olisi, Martikainen arvioi.

Jumalan ikiaikaiset lupaukset ovat surussa näyttäneet Martikaiselle voimansa.

– Herra Kristus on kallio, jonka varassa voi elää. Ikuisen elämän näky on avautunut yhä enemmän. Eeva-Kaisan hautajaisissa pidin saarnan, joka päättyi siihen, että ”kuolleet heräävät narduksen tuoksuun”.

Nardus oli voide, jonka Maria vuodatti Betaniassa Herran Kristuksen päähän.

– Aitoa nardusta saadaan vain Himalajalta, jossa se kasvaa puolivälissä vuoren korkeutta. Narduksen juuresta saadaan muutama tippa nardus-voidetta, joka on satumaisen kallista. Puolen litran pullo maksoi Uuden testamentin aikana työmiehen vuosipalkan.

– Mutta kaikki, mikä on Herran Kristuksen omaa, on myös hänen uskoviensa omaa. Ja niin he heräävät narduksen tuoksuun. Se on jotain suurenmoista, kun herätään kuolleista. Koko universumi on raaka-ainetta, josta valmistellaan ikuisen elämän tarpeita, Martikainen sanoo ja naurahtaa itsekin tälle avaruuden kokoiselle ajatukselle.

Martikaisen mukaan koko universumi palvelee sitä, että ”se muutetaan Herran Kristuksen ylösnousemusruumiin kaltaiseksi”.

– Jumala rakentaa siitä sen, mitä me kutsumme taivaaksi. Se vie aikansa, mutta se valmistuu – valmistuu jotain satumaisen ihanaa.

– Se, että muutumme mullaksi, ei aiheuta huolta. Muuttukoon vaan, kyllä se sieltä aikanaan kootaan. Mutta se kootaan samanlaiseen olemismuotoon kuin ylösnousseella Herralla Kristuksella. Aivan satumaisen mahdikkaaseen muotoon. Sellainen mahdikkuus valmistetaan kaikille niille, jotka suostuvat ottamaan Herran Kristuksen omakseen, Martikainen sanoo.

Teksti on julkaistu Sanansaattajassa 22/18.