Yksinäisten polkujen kulkija

– Minulle tulee kotiintulemisen kokemus, kun tulen metsään, kertoo Juhana Pulli. Juhana käy vaeltamassa yksin, pohtii ihmisen ja luonnon suhdetta ja näkee luonnossa Jumalan luomisihmeen.

Tein valmistelut, olisikohan se ollut kesä 2013. Vaelsin Hetta–Pallas-reitin etelästä pohjoiseen. Se oli noin viikon mittainen vaellus, jonka tein yksin. Kokemus yksin vaeltamisesta alkoi jo Rovaniemellä, kun vetäydyin ulkoilualueelle ensimmäiseksi yöksi ja laitoin teltan pystyyn.

Muiden kanssa vaeltaessa sosiaalinen tilanne vaatii niin ison huomion, ettei Juhana Pulli pysty keskittymään luontoon samalla tavoin kuin yksin vaeltaessa.

– Muiden ihmisten kanssakäyminen on niin pinnalla, että luontoa ei ehdi huomioida, Juhana pohtii. Hän ei pysty kokemaan luontoa samalla tavoin kuin yksin, jolloin luontoon voi keskittyä niin, että tulee hetkiä, joina leuka loksahtaa auki luonnon kauneudesta.

Ennen ensimmäistä vaellustaan yksin Juhana on käynyt vaeltamassa ystävien kanssa Suomen ja Ruotsin Lapissa, Norjan puolellakin on tullut pistäydyttyä. Omalle vaellukselle ajoi moni asia: porukassa aikatauluja on haastavaa sovittaa, ja vaeltamaan teki mieli. Juhana ei myöskään ole luonteeltaan se, joka ottaa porukassa vaeltaessaan vetovastuun. Yksin vaeltamisessa häntä kiehtoi oppiminen: kun tekee itse ja on vastuussa, oppii paremmin.

Omia reittejä jo nuorena

Katsoin, ettei ihan näköetäisyydellä kulje ulkoilureittejä ja kannoin tavarani sinne. Laitoin teltan pystyyn. Siinä oli sellainen jännitys, että mitä, jos joku tulee tänne, seuraa mua. Olen yksin täällä metsässä – miten tää homma toimii? Kävin nukkumaan ja pian alkoi kuulua juoksuaskelia, askeleet tulivat suoraan telttaa kohti. Kuului raskas hengityksen ääni teltan vieressä. Kiskoin äkkiä makuupussia pois päältä, ehkä jonkun paidan vetäisin päälle, kaivoin puukon tai kirveen esiin. 

Luontoharrastus juontaa juurensa lapsuuteen. Juhana on maalaistalon poika. Hän on ollut mukana pellolla. Vieressä oli metsiköitä, joihin mentiin seikkailemaan, Juhana kertoo.

– Metsikkö oli pieni, sen vieressä oli vanha lato ja ladossa oli vanhoja tavaroita.

Osa tavaroista oli tuotu, kun Juhanan isä muutti Karjalasta evakkoon lapsena. Metsässä oli kivi, jossa oli halkeama. Sen päälle kiivettiin aina.

Kouluikäisenä Juhana meni veljensä kanssa partioon. Leirit metsässä olivat kaiken huipennus, samoin retket partiomajalle.

– Loppumatka piti kävellä, perille ei ollut tietä. Juhana jatkaa, että perillä ei ollut sähköjä, vaan maja lämmitettiin puilla ja valaistiin kynttilöillä ja myrskylyhdyillä. Monet erätaidot ovat peräisin partioajoilta, mutta taitoja oppi myös maatilalla nikkaroidessa. Ensikosketus vaeltamiseen tuli Lapuan seurakuntanuorten kanssa.

Juhana lähti kyseiselle vaellukselle Saariselälle Urho Kekkosen kansallispuistoon vuotta ennen rippileiriään, hieman muita nuorempana. Hän kertoo kulkeneensa polkujen vieressä omia reittejään. Eräs nuorista totesi, että Juhana on yksinäisten polkujen kulkija.

– Ehkä se piti enemmän paikkansa kuin silloin olisi äkkiseltään arvannut, Juhana naurahtaa.

Tuntemattoman pelkoa

Nousin teltasta ulos ja siellä on porotokka mun teltan ympärillä. Tervetuloa Lapin luontoon! Menin hyvillä mielin nukkumaan. Siitä lähtien oli aina hauskaa, kun poroja jolkotteli vaelluksella vastaan. Matkustin bussilla Rovaniemeltä eteenpäin. Hyppäsin sateisessa kelissä tienhaarassa pois. Heitin rinkan selkään, sidoin viimeiset nyssykät siihen kiinni. Meni pari vuorokautta, kun vaeltelin yksin, ennen kuin näin ensimmäistäkään ihmistä.

Ensimmäistä kertaa yksin vaeltaessa Juhanaa pelotti aluksi, että mitä jos hänelle tapahtuu jotain. Yleensä varoitellaan, ettei yksin kannattaisi vaeltaa. Juhana kuitenkin kulki merkittyjä reittejä ja tiesi, että jossain kohtaa joku tulisi vastaan. Pian itse kulkemisen jännittäminen katosi.

– Se oli siistiä, miten pystyi ottamaan kaiken luonnon ympäröimänä vastaan ja kulkea siinä eteenpäin.

Kulkemista enemmän jännitti yöpyminen. Juhana yöpyi autiotupien luona. Kun hän pääsi tuvan ympäristöön ja alkoi viettää iltaa, laittaa ruokaa ja valmistautua nukkumaanmenoon, eikä tuvassa ollut muuta, alkoi hän miettiä, että mitä, jos tänne tulee joku.

– Se oli jotenkin käsittämätönkin pelko, tai jännitys.

Kun tuvalle joskus sattuikin joku muu, kaikki jännitys katosi.

– Se on ehkä joku ihmisessä oleva tuntemattoman pelko, Juhana pohtii.

Muutaman päivän vaeltamisen jälkeen vastaan alkoi tulla toisinaan muita vaeltajia. Kokemus oli täysin erilainen kuin silloin, kun joku tulee kotikaupungissa Helsingissä vastaan. Kaupungissa vastaantulijoihin ei kiinnitä huomiota, mutta vaeltamassa vaihdetaan kaikki kuulumiset. Juhana nauttiikin juuri siitä, että saa vaeltaa yksin, mutta ihmisiä kohdatessa kohdata heidät kunnolla.

– Luonnon keskellä ihmisten kohtaamisen taso on ihan erilaista kuin mihin on tottunut.

Vierailulla ystävän luona

Toisen pitkän vaelluksen yksin tein vuonna 2015 Hammastunturin erämaassa. Olin kaksi viikkoa siellä. Noin viikon jälkeen olin juuri viettänyt juhannusyön Hammastunturin päällä ja polttanut juhannuskokon hienoissa maisemissa. Jatkoin matkaani suojokea, siinä oli joen tai puron laajentuma, järvimainen tai lampimainen lompolo. Olin suunnitellut, että laitan siihen teltan lompolon rannalle, koitan, jos olisi mahdollista saada vaikka vähän kalaa. Yhtäkkiä edessä olevan puskan takaa vastaan astui karhu.

Juhana pohtii kaupungissa ja luonnossa olemisen suhdetta. Hän miettii, ettei kaupungissa ole kapasiteettia kohdata kaikkia. Ihminen varautuu siihen, että täytyy jollain tavalla rajoittaa ärsykkeitä. Juhana miettii, että kyse on ehkä ennakkoasenteestakin, ainakin introvertilla, jollaiseksi hän itsensä jossain määrin kokee. On tarve säästää itseään.

Luonnossa vaeltajat ovat yhteisen kiinnostuksenkohteen keskellä. Luonto yhdistää ja tekee hyvää. Sen huomasivat muutkin Juhanan ensimmäisen yksin tehdyn vaelluksen jälkeen:

– Kaveritkin huomasivat, että olin energisempi ja hyvinvoivampi. Juhana summaa, että luonto saa aikaan hyvinvointia ja kohtaamista.

Silti monesti, kun ihmiset lähtevät vaeltamaan, he näkevät luonnon haastajana, se jopa pyritään voittamaan ja siellä haetaan omia rajoja. Juhana tunnistaa myös nämä ajatukset, muttei koe luontoa niin vahvasti kilpailijana. Hän kokee vierailevansa ystävän luona ja pohtii, että turvatussa yhteiskunnassa eläminen saattaa myös herättää osin kuviteltuakin turvallisuudentunnetta.

– Entisaikoihin on ollut normaalia, että yksin saattaa taivaltaa jonkinlaisia matkoja, eikä se ole niin äärimmäinen vaara. Luonnossa oleminen on luonnollinen asia.

Kaupungissakaan ei hallitse kaikkea, mitä ympärillä tapahtuu, mutta sen onnistuu helpommin peittämään itseltään. Yksin ison luonnon keskellä kirkastuu, että oman osansa voi tehdä, mutta kaikkeen ei voi vaikuttaa. Esimerkkinä tästä Juhana mainitsee kohtaamisensa karhun kanssa.

Luonnolla on itseisarvo

Etäisyys karhuun oli reilu kymmenen metriä. Se pysähtyi paikoilleen, pysähdyin paikoilleni. Aika pitkän tuntuisten sekuntien ajan siinä hetken tuijotettiin toisiamme silmiin. Mietin siinä, että mitäs tässä pitikään tehdä. Niiden pitkien sekuntien aikana ehdin myös tajuta sen, että nyt mä en ole se, joka on tämän paikan isäntä, nyt ollaan tämän karhun omilla mailla. Tämä on tilanne, jota en hallitse. Jos karhu päättää jostain syystä tehdä jotain, se voi olla mun loppu, ja mä en voi tehdä sille mitään.

Karhun kohtaamisen ajan säilyi rauha, ei voinut kuin luottaa Jumalaan. Luonto on muutenkin saanut miettimään omaa paikkaa luomakunnan keskellä. Gradua vaille valmis teologian maisteri on pohtinut sitä, missä mielessä luonnossa olemista voi pitää hengellisenä kokemuksena.

– Ollaan Jumalan luoman luonnon keskellä, mutta ei siellä kuitenkaan ole itse häntä, Luojaa, suoraan kohdattavissa. Itse koen siinä jonkin aavistuksen, mysteerin – siinä on jotain Jumalan luomisihmeestä läsnä.

Juhana toteaa, että metsällä on luonne. Ei inhimillisellä tavalla, mutta niin, että sillä on itsessään arvo. Hän jatkaa, että Raamatun pohjalta tiedetään, että ihmisellä on erityisarvo ja -asema Jumalan kuvana.

– Mutta se ei poista sitä, etteikö luonnolla olisi oma arvonsa ihan itsenäisesti.

Juhana ajattelee, että ihmisen ja luonnon välillä on yhteys, ne ovat osa samaa kokonaisuutta, vaikka ihmisellä onkin erityinen arvo.

– Luonnossa liikkuminen ei ole vain extreme-harrastajien etuoikeus, vaan kuka tahansa voi opetella taitoja, Juhana Pulli sanoo.

Kuka vain voi opetella erätaitoja

Karhu kääntyi kannoillaan ympäri, meni takaisin puskan taakse piiloon ja lähti kiertämään kauempaa ohi. Siinä tilanteessa mulla oli kahtalainen suhtautuminen: toisaalta se taju, että tässä ei olla omassa varassa, vaan suuremmissa käsissä. Toisaalta myös sen tajuaminen, että tämä on aika ainutkertainen tilanne. Mä samaan aikaan aloin rukoilla Isä meidän -rukousta ja samaan aikaan kaivaa karttalaukussa ollutta kameraa esiin.

Opintojensa ohessa Juhana on käynyt ympäristöopintojen johdantokurssin. Jollain luennolla sanottiin, että nykyisten ympäristöongelmien voimakas taustasyy on siinä, että ihminen ja luonto nähdään niin voimakkaasti vastakkaisina.

Juhana haluaisi rohkaista ihmisiä luontoon. Hän on mukana Suomen partiolaisten eräopaskoulutuksessa, johon liittyen hän vietti vuodenvaihteen Lapissa koulutuksen hiihtovaelluksella. Kurssi ei johda ammattitutkintoon, mutta Juhana toivoo voivansa vetää esimerkiksi nuoruutensa lippukunnassa vaelluksia ja tuoda lisää vaelluskulttuuria.

– Luonnossa liikkuminen ei ole vain extreme-harrastajien etuoikeus, vaan kuka tahansa voi opetella taitoja, ja Nuuksiossa käynti tai joku muu on jo sitä, että pääsee hetkeksi luonnon keskelle.

Elämän ja kuoleman kysymyksiä

Karhu kiersi kauempaa mua ohi. Välillä, kun se tuli puskan takaa esiin, se kääntyi katsomaan mua. Välillä se nousi kahdelle jalalle tähyämään ja katsomaan mua ja jatkoi taas matkaansa. Mä räpsin siinä kuvia ja olin aina liikkumatta silloin, kun karhu katsoi mua. Kun se oli jossain piilossa, käännyin, korjasin asentoa ja zoomailin. Lopuksi, kun se oli kiertänyt kaaren mun taakse, se vielä nousi kahdelle jalalle, ärjäisi tervehdykseksi ja jatkoi matkaansa.

Eräopaskurssin vaelluksen viimeisenä iltana Juhana sai viestin, jossa kerrottiin, että hänen pappansa aika on lähellä ja saattohoito on aloitettu.

– Mietin elämän katoavaisuutta ja kuolemaa ja toisaalta uutta elämää, mikä meitä odottaa, ja ylösnousemusta.

Juhanan mielessä on pyörinyt 1. Korinttilaiskirjeen luvun 15 jakeet 53-57, joista ensimmäinen kuuluu näin: ”Tämän katoavan on näet pukeuduttava katoamattomuuteen ja kuolevaisen kuolemattomuuteen.”

Juhana pohtii, että kun meitä odottaa uusi elämä, emme riisuudu pois tästä ruumiillisuudesta ja siitä, että olemme osa tätä luomakuntaa, vaan se asia pukeutuu katoamattomuuteen ja se otetaan kuolemattomuuteen sisään. Jumalan luonto ja luotuisuus on hyvä asia ja se myös odottaa meitä jossain muodossa tulevassa elämässä.

Päätin, etten jää tähän kalastamaan ja kokkailemaan, ajattelin, että se ei ole hyvä ajatus. Jatkoin vielä pari tuntia matkaa. Se oli jännä kokemus. Tavallaan se oli niin tavallinen, mutta tavallaan se oli suuri kokemus. Karhu ei näyttänyt lopulta pelottavalta. Se oli epätodellisen tuntuinen tilanne. Se opetti suhtautumaan niin, että voin tehdä oman osani, mutta kaikki ei ole mun käsissä, vaan joudun luottamaan Jumalan apuun. Ja jos en sitä apua siinä tilanteessa saa, jos mulle käy huonosti, niin sitten niin käy ja silti olen Jumalan käsissä.

Teksti on julkaistu Kevätkukkia 2018 -lehdessä.