Häiritsevän anova katse

Yangonin kadulla astelee vastaani äiti pienen lapsensa kanssa. Äidin luisevan laiha käsi on ojossa. Lapsen ilme on ”häiritsevän” anova. Kaikesta päätellen ylensyöntiä he eivät ainakaan ole voineet harrastaa. Avun tarve on ilmeinen. Nämä tilanteet toistuvat. Joskus pysähdyn, annan jotain. Toisinaan jatkan kulkuani. Viiden miljoonan asukkaan suurkaupungissa pyytäjiä on paljon. Ne harvat länsimaiset, joita täällä näkee, herättävät kerjääjissä ehkä normaalia enemmän toivoa. Jään prosessoimaan. Avuntarve on rannaton ja kerjäämisen lajit ovat monet. On akuutista tarpeesta nousevaa kerjäämistä. On myös ilmeisen ammattimaista, järjestäytynyttä kerjäämistä, joka panee varovaiseksi. Nopeassa tempossa eteen tulevissa tilanteissa ei ole helppo tunnistaa, mistä kulloinkin on kyse. Ohjekirjaakaan ei ole. On ”vain” rakkauden kehotus auttaa ja jakaa omastaan.

Tunnen itseni rikkaaksi Yangonin kaduilla kulkiessani. Ainakin näitä lähimmäisiäni paljon rikkaammaksi. Yksi kysymys askarruttaa: Mikä ihmeen etuoikeus minulla on olla hyvin ruokittu ja vaatetettu? Miksi minulla on koti, jonne voin palata kadulta ja jossa olen turvassa rankkasateilta, tulvilta ja hyväksikäytöltä? Puhumattakaan kattavasta sosiaaliturvasta, joka täältä puuttuu.

Suomesta kantautui jokin aika sitten ”suru-uutinen”: Urheiluruutua ei teknisen vian vuoksi voitu näyttää uutislähetyksen yhteydessä. Oletettavasti mielipaha oli valtava. Monen ilta oli varmaan pilalla. Eihän näin hullusti voi käydä? Tapahtunutta pahoiteltiin. Kaikki mahdollinen tehdään, jottei sama järkytys pääsisi toistumaan. Asioiden kontrastisuus vetää hiljaiseksi: Hyvinvointiyhteiskunta on haavoittuvainen ja menee varsin vähästä sekaisin. On vain kukonaskel pahoinvointiin.

Nykyään puhutaan kauniisti holistisesta lähetystyöstä. Pitäisikö lähetystyön priorisoinnissa yrittää ensin peitota kaikki ulkonainen hätä ja puute. Sitten joskus myöhemmin ulkonaisen puutteen lakattua (= ei koskaan) tulisi evankeliumin julistamisen vuoro. Tällainen priorisointi on merkinnyt monen lähetysjärjestön kohdalla käytännössä pelastuksen evankeliumin julistuksen laiminlyömistä. Julkisia varojakin on helpompi saada ruoka- ja vaateapuun, kuin Jeesuksen esittelyyn. Miten tähän on luisuttu? En näe mitään muuta syytä, kuin sen, että evankeliumi on ymmärretty väärin. Evankeliumi käsitetään lisäkuormaksi, jolla ei tule rasittaa jo muutenkin vaikeuksissa ja avuntarpeessa olevia ihmisiä. Hyvä sanoma Jeesuksesta ei olekaan niin hyvä, että se holistisesti priorisoitaisiin yhteen diakonisen auttamisen kanssa. Onko ajallinen onni sittenkin tärkeämpi? Evankeliumi ei ole vain hymyyn kehottava menestystä lupaava hyvän toivotus, vaan ristillä viattomalla verellä kirjoitettu sanoma syntien anteeksiantamuksesta. Tämä sanoma on kaikille, niillekin, jotka kerjäävät kadulla joko akuuttiin tarpeeseensa tai osana järjestäytynyttä kerjuubisnestä. On myös iankaikkisuus!

Yangonissa kerjäämistilanteet jatkuvat. Huomenna kadulle lähtiessäni tapaan luultavasti sekä samoja että uusia avuntarvitsijoita. Näin siitä huolimatta, että lähetystyössä teemme kaikkemme myös ulkonaisen hädän poistamiseksi. Pelastuksen evankeliumi on lähetystyön ykkösasia ja veturi. Evankeliumin imussa ja valossa tapahtuu kaikki muukin auttaminen. ”Voi minua, ellen evankeliumia julista.” (1 Kor. 9:16) Toisaalta on hyvä, että kerjäävien katseet jäävät meitä vaivaamaan sen sijaan, että paatuisimme noille katseille.