Mitä tehdä kirkosta eronneille?

Herätysliikejärjestöjen toimintaan osallistuu yhä enemmän niitä, jotka ovat eronneet kirkosta ja heidän määränsä tulee lähivuosina kasvamaan. Moni näistä ihmisistä pitää herätysliikkeen messuyhteisöä omana seurakuntanaan.

Menneenä talvena toteutetun messuyhteisökyselyn mukaan noin kymmenen prosenttia Sleyn jumalanpalveluksissa käyvistä ihmisistä ei kuulu Suomen evankelis-luterilaiseen kirkkoon.

Viidesläisten liikkeiden osalta tarjolla on hieman vanhempaa dataa: vuonna 2019 Kansanlähetyspäivillä ja Suomen Raamattuopiston Hengellisillä syventymispäivillä tehdyn kyselyn mukaan kesäjuhlien vieraista 12 prosenttia oli jo eronnut kirkosta ja neljä prosenttia ei ollut koskaan kuulunutkaan kirkkoon.

Piispainkokouksen maaliskuinen esitys kahdesta rinnakkaisesta avioliittokäsityksestä lisäsi kirkosta eronneiden määrää sen julkituloa seuranneina päivinä ja viikkoina. On todennäköistä, että eronneiden joukossa oli myös herätysliikkeiden aktiiveja.

Kysyimme kolmen eri herätysliikejärjestön johtoon kuuluvalta pastorilta, kuinka järjestöissä toimitaan kirkosta eronneiden kohdalla kasteen, kummiuden ja ehtoollisen osalta. Entä saako omaa jumalanpalvelusyhteisöään nimittää seurakunnaksi?

Voiko kastaa ”ilmaan?”

Mitä tehdä, jos kirkosta eronneet vanhemmat pyytävät kirkon herätysliikejärjestön pastoria kastamaan lapsensa?

Lasta ei voida kirkkojärjestyksen mukaan kastaa Suomen evankelis-luterilaisen kirkon paikallisseurakunnan jäseneksi, ellei vähintään toinen vanhemmista kuulu kirkkoon. Mutta voidaanko lapsi kastaa ilman virallista jäsenyyttä mihinkään ulkoiseen instituutioon?

– Suomen evankelis-luterilaisen kirkon papit eivät voi kastaa kirkkoon kuulumattomien lapsia vastoin kirkkolakia ja -järjestystä, Suomen Raamattuopiston säätiön toiminnanjohtaja Lauri Vartiainen muistuttaa.

– Kysymys sisältää vaikean ja ratkaisemattoman ongelman, johon on ennen pitkää löydettävä jokin järkevä ja toimiva ratkaisu.

Samoilla linjoilla on myös Sleyn kotimaantyönjohtaja Juhana Tarvainen.

– Tulemme todennäköisesti tulevaisuudessa kohtaamaan näitä tilanteita yhä useammin, Tarvainen sanoo.

– Vaikka en sano tätä yleisenä ohjeena, voisin kirkosta eronneen perheen toivoessa lapsensa kastetta esittää, että vanhemmat tai ainakin toinen heistä liittyisi Suomen evankelis-luterilaiseen kirkkoon. Ehkä tämä jonkun kohdalla tarkoittaisi liittymistä siihen vain hetkeksi.

Kansanlähetyksen lähetysjohtaja Daniel Nummelan mukaan kirkkoon kuulumattomien lasten kasteet eivät ole liikkeessä vielä arkipäivää, mutta määrä tulee kasvamaan tulevaisuudessa.

– Minusta on teologisesti ongelmallista, jos lapsi kastetaan ilman, että häntä liitetään mihinkään seurakuntaan. Siksi on tavallista, että toinen vanhemmista liittyy Suomen evankelis-luterilaiseen kirkkoon kasteen yhteydessä. Olen kuullut, että herätysliikekentällä on kuitenkin tullut vastaan myös sellaisia vanhempia, jotka eivät halua liittyä kirkkoon lapsensa kasteen vuoksi edes tilapäisesti. Tällöin lapsi on käsittääkseni kastettu jonkun toisen luterilaisen kirkon yhteyteen, Nummela kertoo.

Kasteen yhteydessä nousee esiin myös kysymys kummiudesta. Kirkkojärjestyksen mukaan kastettavalla tulee olla vähintään yksi kummi, joka on konfirmoitu, evankelis-luterilaista uskoa tunnustavan kirkon jäsen.

Mikäli vanhemmat haluavat kummiksi mihinkään rekisteröityneeseen uskonnolliseen yhdyskuntaan kuulumattoman kristityn, saatetaan tällainen kummi merkitä lapsen ”epäviralliseksi” kummiksi.

– Yleensä lapselle on kyllä löytynyt ainakin yksi kirkkoon kuuluva kummi, Daniel Nummela huomauttaa.

Ehtoollispöytä avoin myös kirkosta eronneille

Ehtoolliselle voi kirkkojärjestyksen mukaan osallistua jokainen konfirmoitu kirkon jäsen. Kirkkojärjestyksessä lukee, että ehtoollinen voidaan ”pyynnöstä antaa myös muulle henkilölle kuin kirkon jäsenelle, jos hän on sairaana tai hätätilassa ja käsittää ehtoollisen merkityksen”. Ehtoollista ei siis virallisen ohjeistuksen mukaan pitäisi jakaa kirkkoon kuulumattomille poikkeustilanteita lukuun ottamatta.

Lauri Vartiainen huomauttaa, että kirkkojärjestyksen kommentaarissa toisaalta sanotaan, että ”käytännössä ehtoollista jaettaessa messussa osallistumisoikeuden harkinta jää ehtoollisvieraalle itselleen, koska toimituksen suorittaja ei käytännössä voi tutkia osallistumisoikeuden olemassaoloa”.

– Virallinen ohje siis on, että ehtoollisvieras tekee itse valinnan tullessaan ehtoolliselle. SRO:n jumalanpalveluksissa käy vuositasolla tuhansia eri ihmisiä, joten olisi aika mahdotonta toimia mitenkään muuten, Vartiainen sanoo.

– Ajoittain meillä rippisanojen yhteydessä opetetaan ehtoollisesta, mutta silloinkin yleensä paino on luterilaisessa ehtoollisopetuksessa ja ehtoollisen hengellisessä merkityksessä.

Daniel Nummela kertoo, että Kansanlähetyksen jumalanpalvelusyhteisöissä ehtoollinen jaetaan myös niille kirkosta eronneille kristityille, jotka pitäytyvät luterilaisessa tunnustuksessa.

– Yleensä liturgi sanoo, että ehtoolliselle voi tulla jokainen kastettu kristitty, joka yhtyy siihen luterilaiseen opetukseen, että ehtoollisella saa Kristuksen tosi ruumiin ja tosi veren.

Juhana Tarvainen muistuttaa, ettei kirkosta eroaminen ole kirkkoon pettyneelle syy jättäytyä pois Jumalan sanan ja sakramenttien yhteydestä.

– Ehtoolliselle saa osallistua jokainen luterilainen kastettu kristitty, jolle on opetettu ehtoollisen merkityksestä ja joka uskoo, että hän nauttii ehtoollisleivässä Kristuksen ruumiin ja ehtoollisviinissä Kristuksen veren syntien anteeksisaamiseksi.

Voiko messuyhteisö olla seurakunta?

Sanansaattaja-lehti tiedusteli viime kesän Evankeliumijuhlassa Sleyn 150-vuotisjuhlavuoden hengessä, mitä Evankeliumiyhdistys merkitsee juhlavieraille. Eräs nuorista juhlavieraista kuvaili Sleytä ”kirkoksi, jonka toimintaan olen pienestä asti osallistunut”. Nuorten Nuotta-lehden haastateltavat sanovat usein omaksi kotiseurakunnakseen sen herätysliikkeen, jonka toimintaan he osallistuvat aktiivisesti. Herätysliikkeeseen tai sen messuyhteisöön identifioituvat monesti myös ne, jotka edelleen ovat Suomen evankelis-luterilaisen kirkon jäseniä.

Ilmiö on tuttu myös herätysliikejärjestöjen johdolle.

– Meidän Ryttylän ja Helsingin jumalanpalvelusyhteisöissä on jokaviikkoiset messut ja monet messukävijät pitävät niitä seurakuntinaan. Ymmärrän tämän hyvin, sillä jumalanpalvelusyhteisöissä toteutuvat seurakunnan tuntomerkit, Daniel Nummela sanoo.

– Nykyään todellisuutta on joka tapauksessa se, että monella ei ole välttämättä mitään yhteyttä Suomen evankelis-luterilaisen kirkon paikallisseurakunnan toimintaan, Nummela jatkaa.

Sleyn messuyhteisökysely vahvisti, että vastaajien ikä vaikuttaa kokemukseen kotiseurakunnasta.

– Monet kyselyn vanhemmista vastaajista mielsivät kotiseurakunnakseen paikallisseurakunnan. Sen sijaan moni nuoremmista piti seurakuntanaan sitä yhteisöä, jossa he osallistuvat jumalanpalvelukseen, Tarvainen kertoo.

Tarvaisen mukaan seurakunta on olemukseltaan jumalanpalvelusyhteisö, jonka elämän keskuksena on messu. Sleyssä on tätä nykyä mahdollista liittyä yhdistyksen lisäksi myös messuyhteisön jäseneksi.

– Monen messuyhteisön säännöissä mainitaan, että jäseneksi voidaan ottaa evankelis-luterilaista uskoa tunnustava kastettu. Kirkkoon kuulumiseen messuyhteisön jäsenyys ei liity, Tarvainen huomauttaa.

– Kristitty tarvitsee seurakunnan – yhteisön, jossa on Jumalan omia, jossa julistetaan evankeliumia ja jossa Jumala jakaa armoaan sakramenteilla. Uudelle testamentille on vierasta, että kristitty olisi ilman seurakuntaa tai seurakunnan ulkopuolella. Uusi testamentti ei opeta, että tämän näkyvän seurakunnan tulee olla paikallinen, mutta ei se myöskään vaadi, että seurakunnan täytyy olla messuyhteisön kaltainen. Toisaalta se ei myöskään sano, ettei niin saisi olla. Molemmat ovat teologisesti mahdollisia rakenteita, Tarvainen sanoo.

Juttu julkaistu Sanansaattaja-lehden numerossa 10/2024.