Matt. 01 ja johdanto

Kategoria:
Opetus
Aihepiiri:
Uusi testamentti

Johdanto ja luku 1

Mikä evankeliumi on?

Kysymys voi tuntua omituiselta. Kaikki tietävät, että on olemassa neljä ”evankeliumia”. Mutta kun me puhumme neljästä evankeliumista, emme käytä sanaa alkuperäisessä merkityksessään. Alun perin ”evankeliumi” tarkoittaa hyvää sanomaa Jeesuksesta Kristuksesta. Se on hänen sanomansa ja sanoma hänestä. Ei siis ole kysymys kirjoituksesta, vaan iloisesta uutisesta, Jumalalta tulleesta tervehdyksestä, joka koskee sellaista, mikä on tapahtunut meidän vuoksemme. Uudessa testamentissa ”evankelista” ei merkitse Raamatun kirjan kirjoittajaa, vaan kiertävää saarnaajaa, joka julistaa sanomaa Jeesuksesta. Siksi ”evankeliumien” päällekirjoituksena onkin ”Evankeliumi Matteuksen/Markuksen jne. mukaan”. On vain yksi evankeliumi. Mutta tämän yhden evankeliumin on välittänyt meille neljä eri todistajaa. Heidän kirjoituksiaan on sitten ryhdytty nimittämään ”evankeliumeiksi”. Mutta tätä sanontatapaa ei esiinny varhaiskirkon piirissä ennen kuin vuoden 150 paikkeilla.

Miten evankeliumit ovat syntyneet?

Monet arvelevat, ettei Jeesuksesta voida oikeastaan tietää mitään varmaa. Häneltähän ei ole säilynyt riviäkään kirjoitettua tekstiä. Meidän evankeliumeistamme pidetään vanhinta – Markuksen evankeliumia – suunnilleen 35 vuotta hänen kuolemansa jälkeen kirjoitettuna. Matteusta ja Luukasta pidetään tavallisesti kymmenen tai kaksikymmentä vuotta nuorempina.

Mitä sitten oikeastaan tiedettiin Jeesuksesta?

Viime vuosisadan alussa Jeesus tahdottiin kernaasti kuvitella kansanomaiseksi profeetaksi, uskonnolliseksi neroksi, joka kierteli eri seuduilla puhuen innoittuneesti ja lämpimästi Jumalan valtakunnasta ja joka sai vähitellen joukon ihailijoita ja ystäviä. Kun Mestari sitten oli poissa, hänen kannattajansa yrittivät muistella, mitä hän oli sanonut. He kertoivat siitä toisille. Näin syntyi joukko enemmän tai vähemmän satunnaisesti syntyneitä lyhyitä kertomuksia siitä, mitä Jeesus oli sanonut ja tehnyt. Ne kulkivat suusta suuhun, kasvoivat ja muuntuivat, kuten kuulopuheiden käy, kun ne etenevät. Niitä sovellettiin uusien tarpeiden mukaan vastaamaan uusiin kysymyksiin. Niihin lisättiin joidenkuiden karismaatikkojen profeetallisia näkyjä ja ilmestyksiä, jotka nyt saivat käydä historiallisista tapahtumista. Kun ensimmäinen evankelista ryhtyi kirjoitustyöhönsä, ei siis ollut kovin paljon varmaa aineistoa, johon hän voi tukeutua. Voimme verrata tilannetta siihen, että joku meistä saisi tehtäväkseen kirjoittaa kirjan isoisästään, ja hänellä olisi käytettävissään vain sukumuistot eli se, mitä hän voi itse muistaa ja mitä hän on kuullut kerrottavan.

Koko tämä ajatustapa on epärealistinen. Se ei ota huomioon sitä todellisuutta, jossa Jeesus eli, eikä sitä ympäristöä, jossa evankeliumit syntyivät. Voimme tänä päivänä muodostaa itsellemme varsin hyvän kuvan tapahtumien kulusta, suurelta osalta kuuden viimeksi kuluneen vuosikymmenen aikana suoritetun ruotsalaisen tutkimustyön ansiosta.

Tiedämme, että Jeesuksen aikalaiset sanoivat häntä rabbiksi. Jo se sanoo hänestä tietyn asian. Meillä ei ”saarnaajaksi” sanottaisi ketään, joka ei saarnaa. Jos Palestiinassa jotakuta nimitettiin rabbiksi, niin se tapahtui siksi, että hän oli opettaja, joka opetti rabbiineille tyypilliseen tapaan.

Rabbilla oli ympärillään opetuslapsipiiri, jota hän opetti säännöllisesti. Hänen opetuksensa perustui aikaisemmin opitun selittämiseen ja syventämiseen. Juutalainen poika (sellainen, jolla oli onni saada käydä koulua) alkoi jo 5-7 vuoden iässä opetella hepreankielisen Raamatun lukemista ja oppi vähitellen suuria osia ulkoa. Muutamien vuosien kuluttua hän oli valmis korkeamman tason opetukseen, joka oli kirjoitusten suullista selittämistä. Tämä selitys painettiin sana sanalta mieleen ja opeteltiin toistamaan se ulkomuistista. Lopuksi nuorimies saattoi päästä jonkun rabbin oppilaaksi. Opetukseen sisältyi keskustelua ja yhteistä pohdiskelua, mutta lopputulos tiivistettiin aina muutamiksi täsmällisiksi lauseiksi, jotka taaskin opeteltiin ulkoa. Opettajan sanoja ei ollut tapana selostaa epäsuoran kerronnan muodossa tai omin sanoin. Oppilas toisti opetuksen ”opettajansa sanoilla”, kuten asia oli tapana ilmaista. Itse asiassa meidän on vaikea kuvitella, mikä merkitys muistitiedoilla oli tuohon aikaan. Olemme tottuneet etsimään tietomme kirjoista ja luottamaan hakuteoksiin, kun tarvitsemme tiettyä tietoa. Juutalaisten keskuudessa kirjat olivat harvinaisia.

Pyhät kirjoitukset olivat tosin muistiin merkittyjä, ja ne oli aina luettava kirjakääröstä, osattiinpa ne kuinka hyvin tahansa ulkoa. Mutta kaikki selitykset ja sovellutukset oli pidettävä muistissa. Niiden muistiin kirjoittamista jopa suoranaisesti vastustettiin. Sen sijaan nähtiin valtavasti vaivaa, jotta mahdollisimman monet ihmiset oppisivat toistamaan ne tarkasti. Tästä tiedosta käytettiin nimitystä ”mishna”, mikä sananmukaisesti merkitsee ”toistamista” tai ”kertaamista”.

Se, että Jeesuksen aikalaiset pitivät häntä rabbina, merkitsee siis sitä, että hänellä oli suuren enemmän tai vähemmän satunnaisen kuulijajoukon lisäksi opetuslapsipiiri, jota hän opetti yksityisesti ja että se opetus tiivistettiin ydinsanoiksi ja lyhyiksi lauseiksi, jotka opeteltiin ulkoa, jotta ne voitiin välittää eteenpäin.

Mutta opetuslapset eivät painaneet muistiinsa vain rabbin sanoja. Asiaan kuului myös, että hän opetti esimerkillään. Opetuslasten tuli panna merkille, mitä hän teki ja sitten välittää tieto siitä toisille. Ja kun tätä tietoa taas välitettiin eteenpäin, sen oli tapahduttava samoilla sanoilla, joita alkuperäinen asiasta kertonut opetuslapsi oli käyttänyt.

Evankeliumit vahvistavat sen tiedon, että Jeesus todellakin kokosi ympärilleen opetuslapsipiirin, jota hän opetti yksityisesti. He voivat tehdä kysymyksiä, aivan samoin kuin rabbienkin opetuslapset, ja saivat kysymyksiinsä auktoritatiiviset vastaukset. He tarkkasivat hänen tapaansa toimia ja panivat sen mielensä. Voimme pitää selvänä, että he joutuivat opettelemaan ulkoa yhteenvetoja Mestarin opetuksista. ”Opettaminen” merkitsi juutalaisille ennen kaikkea sitä, että oppilaiden mieliin painettiin sellaista, minkä he sitten osasivat ulkoa, ja annettiin heille näin tietoa, joka pysyi heidän mielessään.

Jeesuksen kuoleman jälkeen apostolit eivät siis olleet sen lähes ylivoimaisen tehtävän edessä, että heidän piti yrittää muistella, mitä hän oli sanonut. He olivat sen sijaan kaiken häneltä oppimansa tallettajia ja eteenpäin viejiä. Itse he joutuivat muotoilemaan vain kertomukset hänen teoistaan. Jo hyvin varhaisessa vaiheessa ne kertomukset saivat kiinteän ja hyväksytyn muodon, jossa ne sitten välitettiin eteenpäin uusille ihmisille.

Paavalin kirjeistä käy ilmi, että näin on todella tapahtunut. Niistä vanhimmat on kirjoitettu tuskin kahdenkymmenen vuoden kuluttua Jeesuksen kuolemasta. Siihen aikaan oli olemassa tietty, melko selvästi rajattu Jeesuksen sanoja ja tekoja koskeva tieto, josta apostolit olivat perillä ja jota he välittivät eteenpäin. Paavali on ilmeisesti ollut siitä hyvin selvillä ja tuntenut velvollisuudekseen välittää se kaikille seurakunnilleen. Kun hän vastaa seurakunnista tulleisiin kysymyksiin, hän sanoo aina, vetoaako hän johonkin Herran (= Kristuksen) sanaan vai antaako hän apostolinvirkansa nojalla ohjeita tai neuvoja. Tästä Jeesusta koskevasta kootusta tiedosta Uusi testamentti käyttää nimitystä paradosis. Sanaa on vaikea kääntää, mutta se merkitsee ”jotakin, mikä välitetään eteenpäin”. Sanonnat, joita tässä yhteydessä käytetään, ilmoittavat, että tämä apostoleille uskottu tieto ”saadaan” tai ”vastaanotetaan” ja ”ilmoitetaan” (tai pikemminkin ”annetaan edelleen”). Näillä sanonnoilla on suoranainen vastineensa juutalaisten kielenkäytössä. Heidän keskuudessaanhan tällainen Raamatun selittäminen vastaanotettiin ja välitettiin eteenpäin suullisena opetuksena.

Ei siis ole mitenkään merkillistä, ettei Jeesukselta ole säilynyt kirjoitettua tekstiä. Sitä ei ole säilynyt myöskään suurilta rabbeilta, mutta heidän opetuksiaan säilytettiin uskollisesti, kunnes niitä noin 200 vuotta myöhemmin alettiin kirjoittaa muistiin. Juutalaisuudessa – kuten usein muutenkin antiikin maailmassa – pidettiin erityisessä arvossa puhuttua sanaa, sitä, mikä voitiin kuulla elävänä äänenä, ja sitä pidettiin kirjoitettua sanaa luotettavampana. Siksi rabbit vastustivat kirjoitusten suullisen selittämisen muistiinmerkitsemistä, ja varhaiskirkon kirjoittajat antavat monessa kohdin ymmärtää, että myös alkuaikojen kristillisyyden piirissä pidettiin hätäratkaisuna ja vanhasta hyvästä järjestyksestä poikkeamisena sitä, kun aikaisemmin ihmisten sydämessä ja muistissa säilynyttä aarretta alettiin panna paperille.

Kun ensimmäinen ”evankelista” – mitä todennäköisimmin Markus – ryhtyi kirjoittamaan evankeliumia, hänen ei siis tarvinnut etsiä aineistoaan. Se oli jo olemassa. Hän kirjoitti muistiin sellaista, mitä hän oli itse yhä uudelleen kuullut jumalanpalveluksessa ja minkä hän ja monet muut osasivat ulkoa. ”Evankelistojen” työ oli pääasiassa tämän aineiston järjestämistä ja yhdistämistä. Tietysti voidaan erinäisissä kohdissa kysyä, niissä määrin heidän oma ”puumerkkinsä” on tekstissä nähtävissä. Tällaisiin kysymyksiin joudutaan puuttumaan selitysten yhteydessä. Myös ne monet kysymykset, jotka liittyvät neljänteen evankeliumiin, on käsiteltävä erikseen. Tässä yhteydessä on tarpeen vain todeta, etteivät evankelistat ole kirjailijoita meidän tarkoittamassamme mielessä eivätkä liioin historiankirjoittajia, jotka kaivavat vanhoista asiakirjoista esiin menneisyyttä koskevia tosiasioita tai haastattelevat elossa olevia silminnäkijöitä. He ovat kiinteän muodon saaneen perimätiedon muistiinmerkitsijöitä. He ovat itse saaneet opetella sen ja perehtyneet siihen monien vuosien ajan kirkon jumalanpalveluksissa ja opetuksessa.

Tämä ei estä sitä, että heillä on saattanut olla käytettävissään kirjoitettuja muistiinpanoja. Sellaisten olemassaoloon on täysi syy uskoa. Eräs varsin erikoinen seikka viittaa juuri siihen, että ne olivat tavallisia. On näet tosiasia, että kirjoja (sellaisia kuin me olemme tottuneet käyttämään, selästä yhteen sidottuja eikä siis kirjakääröjä) esiintyy kirkon piirissä aikaisemmin kuin muualla antiikin maailmassa. Niitä oli yleisesti jo 100-luvulla, ja ne sisälsivät juuri evankeliumeja ja muita Uuden testamentin kirjoituksia. Sen on oletettu johtuvan siitä, että ensimmäiset Jeesuksen sanoja ja tekoja koskevat kirjoitetut muistiinpanot ovat olleet kirjoitusvihkoihin tehtyjä, ja että niitä oli tästä syystä totuttu lukemaan nidotuista ”kirjoista” eikä kirjakääröistä.

Kuka kirjoitti Matteuksen evankeliumin?

Varhaiskirkon yhtäpitävä todistus oli, että Matteuksen evankeliumin kirjoitti apostoli Matteus, yksi ”niistä kahdestatoista”. Matteuksen evankeliumissa hänestä käytetään nimitystä ”Matteus, publikaani” (Matt. 10:3), ja Jeesuksen kerrotaan kutsuneen hänet hänen istuessaan tulliasemalla. Tämän jälkeen hän järjesti juhlat uudelle Mestarilleen (Matt. 9:9-13). Markuksen ja Luukkaan vastaavissa kertomuksissa saman miehen nimenä on Leevi (syystä, jota emme tiedä). Mutta apostolien luettelossa mainitaan sielläkin Matteus. Hänet mainitaan myös Apostolien teoissa niiden yhdentoista joukossa, jotka kokoontuivat Jerusalemissa ennen helluntaita. Muuten hänestä ei kerrota Uudessa testamentissa mitään.

Sen, että hän kirjoitti evankeliumin, me saamme ensimmäisen kerran kuulla piispa Papiaalta (noin v. 130). Hän sanoo: ”Matteus kokosi ja yhdisti Jeesuksen hepreankieliset (mikä voi myös tarkoittaa arameaa) sanat ja käänsi ne kaikki sitten niin hyvin kuin taisi.

Kirkkoisä Irenaeus (n. 180) sanoo, että Matteus kirjoitti evankeliuminsa ”juutalaisten keskuudessa heidän omalla kielellään Pietarin ja Paavalin saarnatessa evankeliumia Roomassa” (siis 60-luvulla).

Kirkkoisä Origenes (k. 254) sanoo: ”Ensiksi kirjoitettiin Matteuksen evankeliumi. Sen tekijä oli mies, joka oli aikaisemmin ollut publikaani, mutta josta oli tullut Jeesuksen Kristuksen apostoli. Hän kirjoitti sen hepreaksi niille, jotka olivat olleet juutalaisia, mutta tulleet uskoviksi.”

Suurin piirtein tämän verran varhaiskirkossa arveltiin tiedettävän siitä henkilöstä, joka kirjoitti ”evankeliumin Matteuksen mukaan”. Mitä tutkimuksella on nyt tästä sanottavana? Varsin ilmeistä on, että tämä evankeliumi on kirjoitettu lähinnä juutalaisille. Kirjoittaja ei selitä juutalaisia tapoja ja sanontoja (kuten Markus). Hän edellyttää niiden olevan lukijoille tuttuja.

Sitä vastoin on kielimiesten mielestä erittäin epätodennäköistä, että tämä evankeliumi (sellaisena kuin me sen tunnemme) olisi alun perin kirjoitettu hepreaksi (tai arameaksi). On tosin selvää, että Jeesuksen sanat samoin kuin kertomukset hänestä ovat ensiksi säilyneet arameankielisinä, ja että ne on vasta myöhemmin käännetty kreikaksi. Mutta evankelistan oma kieli näyttää mitä ilmeisimmin olleen kreikka.

Tämän lisäksi on muuan seikka, joka painaa vaa’assa paljon. Monet asiat puhuvat sen puolesta, että ne, jotka ovat kirjoittaneet Matteuksen ja Luukkaan evankeliumin, ovat tunteneet Markuksen kertomuksen ja osittain käyttäneet sitä hyväkseen. Siinä tapauksessa on tuskin mahdollista, että koko nykyinen Matteuksen evankeliumi olisi ensin kirjoitettu hepreaksi tai arameaksi, ja että Matteus olisi kirjoittaja.

Toisaalta on hyvin luultavaa, että varhaiskirkon tälle evankeliumille antaman nimen takana täytyy olla jokin oikea muistitieto. Sillä ei tiettävästi ole koskaan ollut muuta nimeä. On vaikea selittää sitä, että Matteuksen kaltainen melko tuntematon apostoli olisi saanut kunnian tulla mainituksi evankeliumin kirjoittajana, ellei hän olisi millään tavoin ollut sen takana. Papias sanookin todella, että Matteus yhdisteli Jeesuksen sanat (itigia). On melko varmaa, että tällaisia Jeesuksen sanojen kokoelmia on ollut. Ehkä oli olemassa myös suurempi ja laajemmalle levinnyt logia-kokoelma (oppineet tapaavat puhua ”logia-lähteestä”). On oletettu, että Matteus olisi ollut tunnettu jonkin tällaisen Jeesuksen sanojen kokoelman laatijana.

”Evankeliumi Matteuksen mukaan” näyttäisi siis syntyneen suunnilleen seuraavaan tapaan, sen käsityksen mukaan, johon tämän kirjan tekijä yhtyy ja joka heijastuu selityksissä.

Apostoli Matteus on suhteellisen varhaisessa vaiheessa kirjoittanut muistiin laajan Jeesuksen sanojen kokoelman, siinä muodossa kuin hän on ne itse oppinut Mestarilta ja sillä kielellä, jota Jeesus käytti, nimittäin arameaksi. Matteus ei siis ollut kirjailija siinä mielessä kuin me tarkoitamme, vaan pikemminkin eräänlainen sihteeri, joka merkitsi muistiin, mitä toinen oli sanonut, niin tarkasti kuin kykeni. On syytä muistaa, että Matteus oli publikaani, siis tullivirkamies, ja niin ollen suhteellisen tottunut kirjoitustyöhön, luultavasti tottuneempi kuin useimmat muut apostolit.

Matteuksen evankeliumin kirjoittaja on sitten käyttänyt hyväkseen tätä Jeesuksen sanojen kokoelmaa. Kuten olemme todenneet, hänen on täytynyt olla juutalainen, joka on kirjoittanut kreikkaa puhuville juutalaisille. Hänen on täytynyt olla hyvin perehtynyt Raamattuun. Voidaan varsin hyvin perustein olettaa, että hän on ollut ennen kääntymistään kirjanoppinut fariseus. Kirjanoppineiden tapa selittää Vanhaa testamenttia on hänelle hyvin tuttu. Ehkä hänellä on ollut erittäin henkilökohtaiset syyt muistuttaa siitä Jeesuksen sanasta, joka puhuu taivasten valtakunnan opetuslapseksi tulleesta kirjanoppineesta (13:52).

Se, että hän kuvaa Jeesuksen ja fariseusten välisiä kiistoja niin tarkkaan, saattaa myös johtua siitä, että hän on itse irtautunut siitä leiristä. Hän esittää jatkuvasti uusia esimerkkejä siitä, kuinka kirjoitukset ovat käyneet toteen. Näiden esimerkkien takana on paljon Vanhan testamentin – sekä alkukielisen että kreikkalaisen käännöksen – parissa tapahtunutta työskentelyä, ja hän on käyttänyt rabbeille tyypillisiä selitysmenetelmiä. Emme tiedä, ovatko nämä selitykset hänen omaa työtään. Ne voivat pohjautua alkuseurakunnan piirissä tapahtuneeseen Raamatun tutkimustyöhön. Kun Apostolien teoissa (6:4) kerrotaan, että apostolit tahtoivat pysyä ”sanan palveluksessa”, niin tarkoitus ei ole sanoa vain, että he saarnasivat, vaan myös, että he ”tutkivat kirjoituksia” nähdäkseen, kuinka ne todistivat siitä, mitä nyt oli tapahtunut. Muuan ruotsalainen raamatuntutkija on esittänyt arvelun, että alkukirkossa oli vastineensa niille teologisille koulukunnille, joita suuret rabbit johtivat, ja että tämän koulukunnan työskentely heijastuu Matteuksen evankeliumissa.

Tämä tuntematon mies on siis kirjoittanut ensimmäisen evankeliumin. Hän on ammentanut siitä apostolisesta paradosiksesta, johon hän oli erittäin hyvin perehtynyt, koska hän oli kirjanoppinut ja seurakunnan opettaja. Hän on ottanut kirjoitukseensa mukaan ennen kaikkea ne Jeesuksen sanat, jotka apostoli Matteus oli merkinnyt muistiin. Se, että ”Matteuksen evankeliumi” on pantu Matteuksen tiliin, käy ymmärrettäväksi, jos oletetaan, että se toisti apostolin muistiin merkitsemät sanat niin tarkasti, että ne voitiin heti tunnistaa. Ensimmäinen evankeliumihan sisältää enemmän yhtenäisiä Jeesuksen puheita kuin muut ns. synoptiset evankeliumit (Markus ja Luukas). Aikaisemman kokoelman on täytynyt olla ennen muuta tunnistettavissa juuri näiden pitkien Jeesuksen puheiden perusteella. Tämä merkitsee vuorostaan, että esimerkiksi vuorisaarna pohjautuu siihen, niitä apostoli Matteus oli kerran oppinut Mestariltaan. Muutoin on yleensä tapana olettaa, että tässä kohdataan irrallisia Jeesuksen sanoja, jotka joku taitava ”redaktori” on saattanut yhtenäiseen muotoon. On aihetta kysyä, kuka tuntematon nero tämän olisi tehnyt. Moni meistä pitää kyllä uskottavamman tuntuisena sitä, että Matteuksen evankeliumissa on kuultavissa jotakin siitä Jeesuksen julistuksen voimasta, joka saattoi ihmiset hämmästyksiin.

Apostoli Matteukselta olemme myös voineet saada eräitä multa vertauksia ja yksittäisiä sanoja, jotka ovat vain ensimmäisessä evankeliumissa. Lukuisia sellaisia sisältyy suuriin Jeesuksen sanojen jaksoihin (vertaukset venhästä ja rikkaviljasta, mereen heitetystä nuotasta, kymmenestä neitsyestä, suuresta tuomiosta), mutta toiset ovat irrallisia (armoton palvelija, viinitarhan työmiehet).

Mutta on myös sellaisia Jeesuksen tekojen kuvauksia, jotka esiintyvät vain ensimmäisessä evankeliumissa. Niihin kuuluvat eräät kärsimyshistorian yksityiskohdat, jotka näyttävät pohjautuvan sellaiseen, mikä tiedettiin Jerusalemissa, samaten Jeesuksen syntyperää ja syntymää koskevat tiedot, joissa näkyvät jäljet äsken mainitsemastamme työskentelystä Raamatun parissa. Lienee luultavaa, että kirjoittajalla, tuolla kirjanoppineella juutalaisella, on juutalaisessa ympäristössään ollut tämä aineisto käytettävissään. Osittain on ilmeisesti ollut kyse sellaisesta, mikä jo sisältyi seurakunnan saamaan opetukseen, osaksi taas sellaisista tiedoista, mitkä voitiin saada vain ”sisäpiirissä”. Kaiken sen lisäksi, minkä voidaan arvella olevan peräisin apostoli Matteuksen muistiinpanoista tai paikallisista lähteistä, on ensimmäisessä evankeliumissa huomattavasti sellaista aineistoa, jolla on vastineensa Markuksen evankeliumissa. Kysymys on suunnilleen puolesta evankeliumin sisällöstä. Vaikuttaa hyvin todennäköiseltä, että kirjoittaja on tuntenut Markuksen evankeliumin. Hän näet seuraa hyvin pitkälti Markuksen järjestystä, eikä Jeesuksen elämän tapahtumien keskinäinen järjestys suinkaan käynyt ilman muuta ilmi apostolien opetuksesta. Jo Papias sanoo, että Markus järjesti aineiston olematta varma aikajärjestyksestä. Oikeastaan vasta kärsimyshistorian kohdalla voidaan olettaa tapahtumien järjestyksen noudattaneen alun alkaen tiettyä kaavaa. Kun nyt Matteuksen evankeliumi on tässä suhteessa niin lähellä Markusta, niin tämä seikka puhuu voimakkaasti sen puolesta, että kirjoittajan on täytynyt tuntea Markuksen evankeliumi. Se ei merkitse, että se olisi ollut hänen edessään ja että hän olisi jäljentänyt sitä. Kertomusten on täytynyt suurimmaksi osaksi olla hänelle hyvin tuttuja. Kun hän käyttää toisia sanoja kuin Markus, niin se johtuu varmasti usein siitä, että hän valitsee sanamuodon, johon hän on vanhastaan tottunut.

Yksi syy siihen, että ensimmäinen evankeliumi on olemassa, on siis varmasti sellaisen evankeliumin tarve, jossa apostoli Matteuksen kokoamia Jeesuksen sanoja täydentäisivät apostoliseen opetukseen kuuluvat kertomukset Jeesuksen elämästä. Tämän on tehtävän kirjoittaja ottanut suorittaakseen. Samalla hän on ollut oppinut teologi, jolla on ollut oma vakaumus siitä, millä tavoin kirjoitukset todistivat Kristuksesta, ja tämä seikka on jättänyt selvät jälkensä hänen työhönsä.

Seuraavassa tullaan yksinkertaisuuden vuoksi puhumaan ”Matteuksesta” tarkoitettaessa sitä henkilöä, joka on kirjoittanut ensimmäisenä evankeliumina tuntemamme tekstin. Ei ole siis kysymys siitä, että tarkoitettaisiin apostoli Matteusta. Hänen ajatuksistaan ja tarkoituksistaan meidän on harvoin tarvetta ottaa selvää. Hän toistaa Herransa sanoja, ja siksi niissä kohdissa on kysymys siitä, mitä Jeesus on tarkoittanut. Mutta kirjanoppinut ”Matteus” panee meidät usein kysymään, mitä hän tahtoo saada sanotuksi kirjoittaessaan niin kuin kirjoittaa.

Milloin Matteuksen evankeliumi kirjoitettiin?

Evankeliumien kirjoittamisajankohdan määritteleminen on vaikeaa. Ensimmäinen varma todiste niiden olemassaolosta on se, että niitä siteerataan jossakin toisessa kirjoituksessa. Niinpä Matteusta siteeraa Antiokian piispa Ignatius, joka kärsi marttyyrikuoleman vuoden 115 tienoilla. Mutta ennen kuin evankeliumia siteerataan sillä tavoin, sitä ori täytynyt levittää ja lukea, ja sen on täytynyt tulla yleisesti tunnustetuksi. Sillä tavoin ei siis voida esittää varmaa syntyajan määritystä.

Toinen menetelmä on se, että yritetään tehdä johtopäätöksiä kirjoituksen oman sisällön ja tarkoituksen pohjalta. Kun on kyse Matteuksen evankeliumista, on yritetty osoittaa, että se on syntynyt Jerusalemin hävityksen aiheuttamassa juutalaiskristillisen kirkon kriisissä. Temppeli oli tuhottu ja juutalaiset hajaantuneet. Monet kysyivät, miten tämä sopi yhteen sen uskon kanssa, että Jumala oli valinnut juutalaiset, ja Messiasta koskevien lupausten kanssa. Matteus vastaa, että Jumala on täyttänyt lupauksensa ja lähettänyt Messiaansa, Jeesuksen, kansansa luo. Mutta kansa on hylännyt hänet ja joutunut tuomion alaiseksi. Vanha Jumalan kansa on menettänyt asemansa. Sen tilalle Messias on koonnut uuden kansan, uuden Israelin, ja se on Kirkko. Tätä taustaa vasten on luonnollista ajatella, että evankeliumi on syntynyt 70-luvulla.

Mutta on myös mahdollista esittää perusteluja sen tueksi, että evankeliumi ori kirjoitettu ennen vuotta 70, jolloin Jerusalem hävitettiin. Matteus käsittelee toistuvasti ongelmia, joita ei ollut vuoden 70 jälkeen. Hänen ympäristössään oli jatkuvasti ongelmana se, oliko Jeesuksen opetuslapsen maksettava temppeliveroa. Edellytetään myös, että hän voi tuoda lahjansa alttarille ja että temppeli on yhä olemassa. Saddukeuksilla on huomattava merkitys. He hävisivät käytännöllisesti katsoen kokonaan vuoden 70 tuhon yhteydessä. Tietenkin voidaan sanoa, että näissä asioissa heijastuvat vain Jeesuksen ajan olosuhteet. Mutta silloin jää vastaamatta kysymys, miksi Matteus olisi säilyttänyt nämä piirteet, vaikka toiset evankelistat jättivät ne pois, kuri niillä ei enää ollut mitään sanottavaa niille ihmisille, joille he kirjoittivat. Luontevin selitys sille, että ne yhä esiintyvät Matteuksella, on se, että ne olivat yhä ajankohtaisia juutalaiskristittyjen keskuudessa. Ja siinä tapauksessa evankeliumin on siis täytynyt syntyä ennen vuotta 70.

Mutta kysymyksellä evankeliumin syntymäajankohdasta ei itse asiassa ole kovin suurta merkitystä. Ei näet ole varsin tärkeää, oliko jokin evankeliumi kirjoitettu kymmenen tai kaksikymmentä vuotta aikaisemmin vai myöhemmin, kun kysymys on suurimmaksi osaksi sanoista ja kertomuksista, jotka ovat eläneet kiinteällä, suullisella traditiona seurakunnassa ja säilyneet jumalanpalveluksen ja opetuksen ansiosta. Evankelistat eivät olleet kirjailijoita sanan tavallisessa mielessä. He eivät luoneet uusia tekstejä. He kokosivat, toimittivat ja julkaisivat jo olemassa olevaa. Seurakunnassa eli sanoja, jotka oli ”saatu”. Evankelistat kuuluivat itse niihin, jotka välittivät eteenpäin tätä traditiota, joka tuli uskoa ”luotettaville miehille, jotka sitten ovat soveliaita muitakin opettamaan” (2. Tim. 22) ja olivat tietoisia velvollisuudestaan ”pysyä kiinni opinmukaisessa, luotettavassa sanassa” (Tiit. 1:9.).

Vapahtajan sukuluettelo (1:1-17)

Matteus aloittaa Jeesuksen sukuluettelolla. Sen otsikkona ovat sanat, joihin voisi sisältyä koko evankeliumin päällekirjoitus: ”Jeesus Kristus, Daavidin poika, Abrahamin poika”. Nimeen ”Kristus” sisältyy enemmän kuin me tavallisesti tulemme ajatelleeksi. ”Kristus” on kreikkaa ja merkitsee voideltua”. Se on käännös heprean sanasta ”Messias”. Matteus tahtoo sanoa kaikkein ensimmäiseksi, että se Jeesus, josta hän tulee tässä kertomaan, on luvattu Messias. Hänhän kirjoittaa juutalaisille ja tulee puhumaan siitä, että tämä Jeesus, joka ristiinnaulittiin, oli todellakin se Messias, jonka Jumala oli luvannut lähettää ja jota hänen kansansa oli odottanut satoja vuosia. Messias oli syntyvä Daavidin suvusta. Tämä Jeesus oli Daavidin jälkeläinen (”Daavidin poika”, kuten juutalaiset sanoivat). Hän oli siis myös Abrahamin poika ja kaikkein niiden lupausten perillinen, jotka Jumala oli antanut Israelin kantaisälle.

Sitten seuraa sukuluettelo. Matteus antaa meille tässä Joosefin sukuluettelon, vaikka hän sanoo samaan hengenvetoon, että Joosef oli vain Jeesuksen kasvatusisä. Juutalaiselle tässä ei ollut mitään outoa. Koska Joosef oli ottanut Jeesuksen pojakseen, hän kuului Joosefin sukuun joka suhteessa. Jeesus oli sen vuoksi myös kaikkien Daavidille ja hänen suvulleen annettujen lupausten laillinen perillinen.

Meistä tuntuu ehkä erikoiselta, että Joosef, tavallinen käsityöläinen, voi olla niin tarkkaan selvillä sukujuuristaan. Mutta juutalaisten keskuudessa se ei ollut mitenkään epätavallista. Vanhassa testamentissa kerrotaan useissa kohdissa sukuluettelojen laatimisesta. Oli tärkeää, että ne olivat järjestyksessä. Kansan palatessa Baabelin pakkosiirtolaisuudesta muutamat pappissukuihin kuuluvat ”etsivät sukuluetteloitaan niitä löytämättä”. Seurauksena oli, että he menettivät pappeutensa (Esra 21:62).

Luukaskin esittää Jeesuksen sukuluettelon, mutta se on aivan toisenlainen. Luukkaan evankeliumin selityksessä esitellään lähemmin tämän eroavuuden selitysyrityksiä. Tässä riittää, kun toteamme, että Matteuksen käytettävissä oli ollut sukuluettelo, joka oli ilmeisesti sanonut hänelle tärkeitä asioita.

Ensiksikin hän – tai joku, joka oli ennen häntä tutkinut tätä sukutaulua – pannut merkille., että se voidaan jakaa kolmeen osaan, joissa kussakin oli neljätoista sukupolvea. Nämä kolme osaa vastaavat Israelin historian päävaiheita: ensiksi aikaa Daavidiin asti, sitten kuninkaiden aikaa ja vihdoin ahdistusten aikaa Baabelin vankeuden aikana ja sen jälkeen. Ilmeisesti Matteus – tai joku ennen häntä – on kiinnittänyt huomiota lukuun 14. Se oli kaksinkertainen seitsenluku, ja 7 oli pyhä luku, jonka juutalaiset löysivät monista Jumalan teoista. Se, joka huomasi, että sukuluettelosta saattoi löytää kolme kautta, joihin kuhunkin sisältyi kaksi kertaa seitsemän sukupolvea, on ilmeisesti nähnyt tässä Jumalan johdatuksen. Hänen mielestään Jumala on näin antanut viitteen siitä, että hän itse on ollut ohjaamassa tätä historiaa.

Siinä sukuluettelossa, joka nyt on edessämme, on viimeisessä ryhmässä kuitenkin vain 13 polvea. Syynä on se, että kuningas Jojakim on jäänyt pois. Hän hallitsi ennen Jekonjaa ja hänet vietiin Baabeliin. Hänen pois jäämisensä on helposti selitettävissä jäljentämisvirheestä johtuvaksi. Jekonja esiintyy näet hepreassa myös muodossa Jojakin, joka on helppo sekoittaa Joojakimiin. Tämä sekaannus edellyttää – ja voinemme sanoa: todistaa – että tämän sukutaulun on täytynyt joskus olla olemassa hepreankielisenä.

Kaikki tämän sukuluettelon nimet Abrahamista aina Serubbabeliin asti esiintyvät Vanhassa testamentissa. Toisessa osassa toistuu vanha kuningasluettelo, josta kuitenkin puuttuu kolme polvea. Tämäkin on helppo selittää jäljentäjän virheeksi: hän on saattanut hypätä yhdestä nimestä toiseen ja jättää väliin jonkin miltei samanlaisen.

Edessämme ei kuitenkaan ole mikään tavallinen sukuluettelo. Vakiintuneen tavan vastaisesti joku on sijoittanut ensimmäiseen osaan kolmen naisen nimet. He – Tamar, Rahab ja Ruut – olivat siis Jeesuksen esiäitejä. Heidän lisäkseen mainitaan vielä Urian vaimo. Rahab oli portto, Tamar naimaton äiti ja Urian vaimo avionrikkoja. Ruut oli moabilainen ja kuului siis sellaiseen kansaan, johon juutalaiset eivät saaneet sekaantua. On kysymys naisista, joille hurskas säädyllisyys voisi nyrpistää nenäänsä. Miksi heidät on otettu mukaan? Eräs syy on varmaan se, että on tahdottu osoittaa Messiaan syntyneen todellakin syntiseen sukukuntaan. Samaa puhuvat hänen kuninkaallisten esi-isiensä nimet. Seitsemästä Raamattu sanoo, että he tekivät sitä, mikä oli pahaa Herran silmissä. Naisten mukaan ottamiseen on voinut olla toinenkin syy, nimittäin se, että juutalaiset puhuivat pahaa Mariasta ja olivat panneet ilkeitä juoruja liikkeelle. Eihän Messias toki voinut syntyä sellaisesta naisesta! Tämä sukuluettelo vastaa: Messias on todellakin syntynyt syntisestä sukukunnasta. Muuten hän ei olisikaan Daavidin jälkeläinen. Vanhan kuningashuoneen sukuluetteloon sisältyivät kaikki nämä tahrat. Mutta – kuten Matteus nyt huomauttaa – Messiaan syntyminen tapahtui toisella tavalla. Sitä hän siirtyy nyt kuvaamaan.

Vapahtajan syntyminen (1:18-25)

Juutalaisilla kihlaus oli juhlallinen ja juridisesti sitova tapahtuma, samaan tapaan kuin meillä vihkiminen. Kihlauksen jälkeen puhuttiin miehestä ja vaimosta, vaikka nainen vielä asuikin vanhempiensa luona. Häät merkitsivät sitä, että mies otti vaimonsa ”tykönsä”, niin että he perustivat kodin ja elivät yhdessä. Jos mies kuoli kihlausaikana, vaimoa pidettiin leskenä. Jos kihlattu nainen antautui toiselle, niin se oli aviorikos, josta saattoi seurata ankara rangaistus ja joka tapauksessa häpeä. Joosef tahtoi suojella kihlattuaan tältä ja aikoi siksi järjestää eron kaikessa hiljaisuudessa. Silloin hän näki unessa enkelin, joka sanoi, että Maria oli viaton ja että hänen lapsensa oli saanut alkunsa toisella tavalla kuin mikään muu lapsi maailmassa. Joosefin oli sen tähden otettava vaimonsa tykönsä ja annettava lapselle nimi Jeesus, koska tämä Jeesus ”on vapahtava kansansa heidän synneistänsä”. Tämän lauseen merkitys on suomeksi (ja kreikaksi) käsittämätön, mutta hepreaksi ja arameaksi täysin selvä. Nimi Jeesus (sama kuin Joosua tai Jeesua Vanhassa testamentissa) näet merkitsee ”Herra vapahtaa”. Nimet merkitsivät juutalaisille enemmän kuin meille. Niihin sisältyi usein tunnustus tai tunnuslause. Niiden katsottiin ilmaisevan kantajansa sisintä olemusta. Siksi jo Jeesus-nimeen liittyi Jumalan julistus ja lupaus.

Erityinen merkityksensä on myös sanoilla ”vapahtava kansansa heidän synneistänsä”. Se, että Messias pelastaisi ja vapauttaisi kansansa, oli yleinen juutalainen usko. Mutta hänen uskottiin tekevän sen kukistamalla kansan viholliset. Enkelin sanat antavat Messiaasta toisenlaisen kuvan, sen, jonka Matteus tulee evankeliumissaan esittämään. Se on kuva kärsivästä Vapahtajasta, joka tulee vainotuksi ja hyljätyksi, mutta joka juuri sillä tavoin hankkii kansalleen syntien anteeksiantamuksen.

Matteus sanoo kaiken tämän tapahtuneen, jotta kirjoitukset kävisivät toteen. Sitten hän viittaa Jesajan sanoihin neitsyestä, joka on synnyttävä pojan (Jes. 7:14). Hän käyttää Vanhan testamentin kreikkalaista käännöstä, joka oli juutalaisilla yleisesti käytössä (ja josta käytetään nimeä Septuaginta). Hepreankielisessä tekstissä käytetään ”neitsyestä” sanaa, joka voi merkitä sekä neitsyttä että nuorta naista. Eräissä raamatunkäännöksissä on Jesajan kirjan kohdassa käytetty sanontaa ”nuori nainen”, kun taas Matteuksen evankeliumissa puhutaan Septuagintan tapaan neitsyestä.

Jatkossa tulemme toistuvasti kohtaamaan sen ajatuksen, että kirjoitukset (siis Vanha testamentti) ovat saaneet täyttymyksensä Kristuksessa. Matteus siteeraa ja tulkitsee tällöin useasti kirjoituksia tavalla, joka saattaa meistä vaikuttaa kaukaa haetulta. Mutta se tapa lukea ja selittää Raamattua oli siihen aikaan yleisesti käytössä. Nykyajan tieteellinen tutkimus pitää itsestäänselvänä, että on pyrittävä selvittämään, mitä Raamatun kirjoittajat itse tarkoittivat sanoillaan. Juutalaiset – ja heidän tavallaan Jeesus – olivat vakuuttuneita siitä, että Jumala puhui näissä sanoissa ja oli kätkenyt niihin mittaamattomia rikkauksia, jotka voitiin löytää tarkan tutkimisen avulla. ”Kirjoitusten tutkiminen” merkitsi sen tähden eri kohtien vertailemista, Raamatun suurien yhteyksien tarkkaamista ja aikaisempiin ja myöhempiin tapahtumiin viittaavien kohtien löytämistä. Tekstin kaikkiin yksityiskohtiin perehdyttiin ja syvennyttiin, otettiin huomioon sekä opittu ääntämistapa että kirjoitettu teksti, joka muodostui pelkistä konsonanteista ilman vokaalimerkkejä ja joka sen vuoksi soi mahdollisuuden toisenlaisiin ääntämistapoihin ja uusiin merkityksiin.

Tässä kohdassa on eräs esimerkki tällaisesta lukutavasta. Jesaja sanoo, että neitsyen (tai nuoren naisen) pojan nimi on oleva Immanuel. Matteuksen mukaan tämä ennustus täyttyi, kun Marian poika sai nimen Jeesus. Tämä johtopäätös on järjetön, ellei – Matteuksen lailla – olla selvillä siitä, että molemmat nimet sanovat samaa, tai pikemminkin että Jumala on sanonut samaa molemmissa tapauksissa. ”Herra pelastaa” merkitsee näet juuri sitä, että ”Jumala on meidän kanssamme”. Se Jumala, jonka pitäisi olla meitä vastaan, osoittaa ottaneensa meidän hävityn asiamme omakseen lähettäessään Poikansa meille Vapahtajaksi. Hän tulee meidän luoksemme eikä enää milloinkaan hylkää meitä. Tämä ajatus tulee vastaan kaikkialla Matteuksen evankeliumissa aina viimeiseen jakeeseen asti, jossa Jeesus sanoo: ”Minä olen teidän kanssanne joka päivä maailman loppuun asti.”

Nyt voidaan tietenkin kysyä, miten Matteus voi tietää sen, niitä hän tässä kertoo Jeesuksen syntymästä. Koska kertomus sotii kaikkea sitä vastaan, mitä me muuten pidämme mahdollisena, on ymmärrettävää, että se on tahdottu selittää hurskaaksi taruksi. Muutama vuosikymmen sitten oli tavallista, että kertomuksen Jeesuksen yliluonnollisesta syntyperästä väitettiin syntyneen hellenistisellä maaperällä. Kreikkalaisillahan on paljon taruja maan päällä eläneistä jumalten pojista, eikä ollut ihmeellistä, jos vastaavia ajatuksia liitettiin Jeesukseen. Tämä teoria ei kuitenkaan kestä. Voidaan näet osoittaa, että kertomukset Jeesuksen syntymästä (sellaisina kuin ne esiintyvät Matteuksen evankeliumin luvuissa 1 ja 2 sekä toisenmuotoisena Luukkaalla) ovat varmasti lähtöisin arameaa puhuvien ja arameaksi ajattelevien ihmisten parista, joille hepreankielinen Raamattu oli tuttu. Niiden on siis täytynyt syntyä juutalaisella maaperällä, Palestiinassa tai Syyriassa. Mutta näin koko kysymys joutuu uuteen valoon. Juutalaiselle ei näet ollut missään tapauksessa luonnollista, vaan päinvastoin loukkaavaa ajatella, että Messias syntyisi tällä tavalla. Palestiinan ja Syyrian juutalaiskristittyjen keskuudessa oli Jerusalemin alkuseurakunnalla hallitseva asema aina vuoteen 70 asti, jolloin kaupunki hävitettiin. Alkuseurakunnan johtohahmona oli Jeesuksen oma veli Jaakob aina kuolemaansa saakka (n. v. 62). Jeesuksen sukulaisia oli Palestiinan kristittyjen joukossa ainakin vuoden 130 tienoille asti. Tuntuu siksi merkilliseltä, jos näissä juutalaiskristillisissä piireissä olisi voinut syntyä legendoja, jotka niiden johtajat tiesivät perättömiksi. Sen sijaan tapahtumien kulku on käsitettävissä, jos ajatellaan, että alkuseurakunnan piirissä on säilynyt kertomuksia, jotka pohjautuvat Jeesuksen omaisten tietoihin. Matteus kertoo tapahtumista sillä tavoin kuin Joosef on voinut kuvata niitä, kun taas Luukkaalla esiintyvä toinen versio esittää ne meille sellaisilla kuin Marian on ne täytynyt nähdä.