Kaksi Aadamia

Roomalaiskirje
Luku 5



Paavali on puhunut kahdessa viimeisessä luvussa uskonvanhurskaudesta. Hän on viitoittanut yksinkertaisesti mutta syvällisesti jokaiselle ihmiselle tien Jumalan luo: Kaikki ovat jumalattomia, yhtä hyvin juutalaiset kuin pakanat, mutta kaikki saavat syntinsä anteeksi Kristuksen lunastusveressä. Esitettyään vanhurskauttamisoppinsa perustan hän muistutti meitä Aabrahamin uskosta. Aabrahamkin uskoi häneen, joka vanhurskauttaa jumalattoman. Kun Paavali on näin ankkuroinut evankeliumin tukevasti Vanhan testamentin lupauksiin ja samalla selventänyt uskonvanhurskautta, hän jatkaa puhumalla vanhurskauttamisen seurauksista.



Mitä saamme Jumalan lahjoittaman vanhurskauden mukana? 5:1-5

Kristuksen meille antama lahjavanhurskaus ei ole vain Jumalan äänetön pään nyökkäys, joka vapauttaa meidät syyllisyydestä mutta jättää meidät yksin. Kun olemme saaneet syntimme armosta anteeksi, kapinamme Jumalaa vastaan on päättynyt. Taistelun jälkeen on tullut sovinto ja rauha Jumalan kanssa. Kysymyksessä ei ole tunnetila, vaan vihollisuuden lakkaaminen. Välini ovat kunnossa Jumalan kanssa - kuka uskaltaisi tämän sanoa, ellei Jumalan oma sana sitä meille kaikille todistaisi! Kunnossa ne ovat, niin paljon kun me ne olimme sotkeneetkin, koska Kristus pani ne verellään kuntoon. Juuri tämän takia meillä on nyt toivo Jumalan kirkkaudesta. Näin Jumalan hyvien käsien suojassa eläessämme voimme oppia kiittämään myös vaikeuksistamme ja ahdistuksistamme. Ne ovat vain Jumalan opetusta meille. Niistä kasvaa kärsivällisyys ja kärsivällisyydestä koettelemusten kestäminen, mistä seuraa toivo. Näin Jumalan omat voivat oppia elämään maailmalle käsittämättömällä tavalla. Yleensä ihmiset vastaavat kysymykseen onko Jumala hyvä vai paha sen perusteella, miten hyvin tai huonosti elämä heitä kohtelee. Jos maailma näyttää varjopuolensa, Jumalasta tulee yleinen syntipukki. Häntä sopii hyvin syyttää nälänhädästä ja kärsimyksestä. Jumalan omat saavat sen sijaan käydä toisenlaiseen kouluun: Sairasvuoteelta ja kärsimyksen keskeltä nousee usein aito ja pakottamaton kiitos Jumalle, joka jaksaa kantaa syntistä ja heikkoa ihmistä. Tämä seuraa siitä, että on opittu tuntemaan kaikissa ahdistuksissa Mestarin lohduttava käsi. Tästä on syytä puhua julkisuudessa pienin kirjaimin, sillä kärsimyksen ongelma ei ratkea kirjoituspöydän äärellä, vaan Jumalan koulussa.



Jumalan rakkaus kohdistuu arvottomaan 5:6-11

Tämä jakso sisältää vaikeasti ymmärrettävän 7. jakeen, joka tulee kuitenkin ymmärrettäväksi osana laajempaa kokonaisuutta. "Hyvä" ja "nuhteeton" eivät tässä tarkoita ilmeisesti juurikaan eri asiaa. Ehkä jae olisi ymmärrettävä näin: "Tuskin kukaan voi käydä kuolemaan jonkun hyvän ihmisen takia - tai hyvän ihmisen (tai: hyvän asian) puolesta jollakin on ehkä riittävästi rohkeutta kuolla - mutta Jumala osoittaa rakkautensa meihin siinä, että Kristus, kun me vielä olimme syntisiä, kuoli oikeaan aikaan jumalattomien edestä." Perusajatus on selvä: Ihminen ei rakasta pahaa ihmistä ollenkaan eikä hevin anna omaa henkeään edes hyvän ihmisen puolesta, mutta Jumala tekee nimenomaan toisin. Hän rakasti ensin meitä, jotka olimme täysin jumalattomia ja hänelle vieraita, ja antoi Poikansa hengen jumalattomien edestä. Tässä kohdin on syytä olla tarkkana ja ottaa näistä jakeista evankeliumi huolellisesti irti. Me ajattelemme ainakin alitajuisesti, että Jumala rakastaa niitä, jotka ansaitsevat sen. Ainakin hän rakastaa vain niitä, jotka ansaitsevat sen. Ainakin ihmisen täytyy ensin vähän siivota elämäänsä ja alkaa edes hieman uskoa häneen. Monet sanovat, että ensin täytyy ottaa oikein kokosydämisesti Jumala elämän Herraksi, sitten Jumalakin alkaa rakastaa meitä. Paavali sanoo tässä aivan päin vastoin. Jumala rakasti meitä jo silloin, kun emme tienneet hänestä mitään. Puhe Jumalasta, joka rakastaa vain niitä jotka ovat kyllin pyhiä ansaitakseen sen, on laihankuivaa moralismia, joka ei auta ketään omantunnontuskissa olevaa ihmistä. Juuri näin me uskomme kuin Paavali opettaa: Jumalan rakkauden suuruus näkyy siinä, että hän suostui rakastamaan jumalatonta. Nyt Jumalan rakkaus meihin on vielä palavampaa, kun hän on sovittanut meidän syntimme. Rakastihan hän meitä jo ennen sovitustakin niin paljon, että antoi Poikansa käydä tuskien tielle. Eikä sovitus jäänyt kristittyjen kohdalla turhaksi, vaan Jumalan rakkaus sai aikaan sen, että me kerskumme Jumalasta ja kehumme hänen hyvyyttään. Meidän hyvyydestämme tai uskostamme Paavali ei puhu tässä yhteydessä yhtään ainoaa sanaa. Tällä on hyvä syynsä: Se asia ei kuulu tähän yhteyteen yhtään hiukkaa. Siitä puhutaan vasta paljon myöhemmin, luvuissa 12-15. Siellä Paavali tekee selväksi, ettei Jumalan omaksi ostettu saa elää enää miten lystää.



Kaksi Aadamia 5:12-21

Paavali kirkastaa edelleen vanhurskauttamisoppia puhumalla Aadamista ja Kristuksesta, Vanhasta ja Uudesta ihmisestä. Tässä on esitettynä evankeliumi ihanimmillaan. Aadam oli ensimmäinen ihminen ja samalla koko ihmiskunnan edustaja. Kun Aadam lankesi syntiin, hänen mukanaan kaatui koko ihmiskunnan toivo. Kaikki oli mennyttä: Tämän jälkeen jokainen ihminen sai isänperintönä synnin ja kuoleman. Tätä tarkoitetaan, kun puhutaan perisynnistä, peritystä synnistä. Emme ole vain lankeavaisia ja heikkoja, joita tulee kasvattaa oikeaan suuntaan. Me olemme alusta asti kapinassa Jumalaa vastaan niin kuin jokainen ihminen on Aadamin jälkeen ollut ja tulee aina olemaan. Lutherin mukaan ihmiset syntyvät selkä Jumalaan päin. Synti tuli maailmaan yhden ihmisen kautta. Sen vanavedessä kulki kuolema, joka alkoi kauhean hallituksensa ihmiskunnan elämässä. Yksikään ihminen ei voi vapautua omin voimin sen enempää synnistä kuin kuolemastakaan. Syntymälahjamme on kauhea. Tämä on eräs syy, miksi me Kirkossa kastamme lapsia: Luther oli aivan oikeassa kutsuessaan ystäviään "pikku pakanansa ristiäisiin". Yhden ihmisen lankeemus toi tuomion ja kuoleman kaikien ihmisten kohdalle, olivatpa he sylilapsia tai vanhuksia, miehiä tai naisia, terveitä tai sairaita.

Nyt Paavali sanoo Kristuksen olevan ihmiskunnalle uusi Aadam: Hänessä kaikki mennyt on mennyttä ja Jumalan luomistyö tulee ehyeksi ja täydelliseksi. Yhden ihmisen lankeemus riitti saastuttamaan kaikkien jälkipolvien sydämet ja viemään heidät kapinaan Jumalaa vastaan. Nyt kuitenkin Jumalan armo tulee yhden ihmisen kuuliaisuuden tähden jokaisen ihmisen osaksi. Paavali ei tässä puhu varomattomasti sanoessaan "kaikille", vaan hän tarkoittaa mitä sanoo. Me emme paljon tienneet sen enempää synnistä kuin vanhurskaudestakaan siihen aikaan, kun Aadam lankesi syntiin ja tienasi meille omat perintökalleutemme synnin ja kuoleman. Emme tienneet myöskään Jumalan rakkaudesta siihen aikaan, kun Kristus hankki ristillä sovituksen "kaikille", koko ihmiskunnalle. Tämä on meille lohdullinen asia. Usein mietimme, uskallammeko me omistaa armon itsellemme. Tässä on resepti sinulle, joka pohdit tällaista: Koska armo kuuluu kaikille, se kuuluu varmasti myös sinulle. Sinullekin on armo Golgatalla ansaittu ja sinutkin on ristillä koko maailman mukana sovitettu Isän kanssa. Nyt meille jokaiselle kuuluu varoitus olla käymättä tämän suuren lahjan ohitse ja olla pitämättä sitä pilkkanamme. Jos tallaamme näin suuren rakkauden jalkoihimme, on oma syymme jos emme saa iankaikkista elämää vaan helvetin tulen osaksemme. Mitään meidän ei kuitenkaan tarvitse tehdä ansaitaksemme armoa itsellemme: Sen on meille jo Kristus ristinkuolemallaan ansainnut. Paavali päättää jakson vastaamalla kysymykseen lain merkityksestä. Miksi Mooseksen lakia ja yleensä Jumalan säädöksiä sitten tarvittiin, jos synnit saadaan Kristuksen tähden anteeksi? Vastaus on selkeä: Lain tehtävä oli osoittaa ihmisen synti suureksi. Tämä on lain tehtävä tänäänkin: Se syyttää ihmisiä, aiheuttaa heille huonoa omaatuntoa ja tekee heistä syntisiä Jumalan edessä. Laki ei kuitenkaan saa viedä ketään epätoivoon. Siitä meitä varjelee Kristuksen armo. Missä ikinä on ihmisiä, jotka tuntevat oman heikkoutensa ja syntinsä, siellä laki on jo tehnyt tehtävänsä. Silloin tarvitaan puhetta Jumalan rakkaudesta. Vaikka syntimme ovatkin veriruskeat, Kristuksen risti riitti antamaan maksun niistä kaikista. Missä synti on tullut suureksi, siellä armo on tullut ylenpalttiseksi. Eikä ole niin toivotonta tapausta ja niin jumalatonta ihmistä, ettei tämä pätisi täysin mitoin hänen kohdalleen. Paljon voi ihminen tehdä pahaa, mutta ei niin paljon, ettei Kristuksen lunastusveri varmasti riittäisi hänellekin.