Kun pitaaliset alkoivat uskoa ja saada Kristukselta kaikkea hyvää, hän tahtoi harjoittaa ja koetella heidän uskoaan siten, ettei hän parantanut näkyvällä tavalla heitä, vaan ainoastaan sanalla käski heitä näyttämään itsensä papeille.

Samaa tapaa Herra käyttää meihinkin vahvistaakseen ja koetellakseen uskoamme. Hän kohtelee meitä niin, ettemme ymmärrä, mitä hän aikoo tehdä meille. Näin hän tekee siksi, että ihminen heittäytyisi hänen sulan hyvyytensä varaan eikä epäilisi, etteikö hän antaisi meille sitä, mitä pyydämme tai jotakin parempaa. Pitaalisetkin ajattelivat: Hyvä, me menemme sinne, minne hän meitä käski, ja vaikka hän ei sano, puhdistaako hän meidät vai ei, me emme kuitenkaan pidä häntä halvempana kuin ennenkään. Päinvastoin turvautukaamme häneen sitä kiinteämmin ja odottakaamme iloiten, että jos hän ei tahtoisikaan puhdistaa meitä, hän antaa meille sen sijasta jotakin parempaa. Emme kuitenkaan tahdo luopua uskomasta hänen hyvyyteensä.

Kas tämä on oikeata uskossa kasvamista! Tällaiset koetukset kestävät koko elinaikamme. Koeteltuaan meitä toisessa hän ryhtyy aina toiseen, siten yhä enemmän vahvistaen uskoamme ja luottamustamme, kunhan vain pysymme lujina loppuun asti.