PÄÄKIRJOITUS: Parasta ja pahinta
Erkki Koskenniemi
Suunnitellessamme Gladioluksen nyt ilmestyvää numeroa pyysimme viittä eri herätysliikkeissä kasvanutta pastoria kertomaan omasta liikkeestään. Toivoimme heidän kertovan ennen muuta, mikä on parasta mitä heidän liikkeensä on meidän maallemme ja kirkollemme antanut, ja tämän lisäksi pohtimaan, mikä on suurin vaara tämän liikkeen parissa. Kirjoittajat ottivat vastaan haastavan tehtävän. Tässä numerossa siis kerrotaan parhaimmasta ja pahimmasta, mitä herätysliikkeet ovat esille tuoneet, tosin hyvin sisäpuolelta katsovin silmin.
Jokainen hengellinen perinne on parhaimmillaankin kalvakka ja rajoitettu pelkistys siitä todellisuudesta, joka loistaa vastaan Raamatusta. Pelkistäminen on ollut herätysliikkeiden vahvuus ja niiden heikkous. Liikkeiden voima on ollut usein siinä, että ne ovat olleet yhden asian liikkeitä. Niiden kautta on kanavoitunut jokin ydinsanoma, jota virallinen kirkko ei ole tahtonut sanoa tai saanut sanotuksi. Samalla yksipuolisuus ja yksioikoisuus on ollut usein heikkous, joka ei ole välttämättä parantunut ajan myötä. Omat korostukset, tavat ja perinteet ovat saattaneet tulla muuriksi, joka on sulkenut tien uusilta tulijoilta.
Aikojen kuluessa virallinen kirkko on suhtautunut sen sisällä toimiviin herätysliikkeisiin eri tavoin. Toisinaan on puhuttu siitä, miten meillä on kansankirkko herätysliikkeiden koristamana. Toisinaan on sanottu, että meillä on kansankirkko herätysliikkeiden kuristamana. Voimakas ja heikompikin liike jakaa vaikutusalueillaan roolit uudelleen. Jotkut lähtevät mukaan "Jumalan lasten" joukkoon, toiset jäävät sivuun - suruttomiksi, kuten joku uskalsi joskus sanoa. Joku tulee lähemmäs Jumalaa, mutta ajautuuko toinen kauemmas? Onko lääke maallistumista vastaan ollut pahempi kuin sairaus?
Näihin aikoihin asti suomalainen herätysliiketutkimus on - toki tieteellisiä metodeita käyttäen - katsonut liikkeet suureksi siunaukseksi ja Jumalan tuliksi ja suhtautunut niihin myönteisesti. 1800-luvun sankareita ovat olleet herätysliikkeiden johtajat, konnia virkavalta ja sen jatkeeksi asettuneet liberaaliteologit. Viime aikoina on näkynyt merkkejä toisenlaisestakin suhtautumisesta. 1800-luvun vapaamielinen älymystö saa osakseen yhä enemmän ymmärrystä. Tunnettu tosiasia on, että voittaja kirjoittaa historian. Tähän asti voitolla ovat olleet ne, jotka ovat arvostaneet herätysliikkeitä. Tuuli saattaa olla kääntymässä.
On vaikea hahmottaa, miltä Suomen kirkko näyttäisi ilman herätysliikkeitä. Historia eletään vain kerran eikä mikään laboratoriokoe voi toistaa sitä toisilla muuttujilla. Tietynlaista aavistusta voidaan toki saada tarkastelemalla maita, joissa ei vastaavia liikkeitä ole koskaan esiintynyt. Niiden kirkollinen tilanne on lohduton ja ne ovat olleet vauhdittuvalle kristinuskosta luopumiselle helppoja kohteita. Maiden sisällä vahvojen herätysliikkeiden alueet ovat usein säilyttäneet paremmin myös ulkonaisen kristillisyytensä. Samalla on tosin nähtävä, että tulkinta esimerkiksi Ruotsin kirkollisesta tilanteesta vaihtelee tulkitsijan mukaan. Joidenkin silmissä jumalanpalvelukseen osallistuminen tai kirkolliset toimitukset eivät ole luotettava mittari, vaan naapurikirkkomme on rohkea tiennäyttäjä. Useimpien suomalaisten kristittyjen näkökulmasta katsottuna tilanne näyttää siellä lohduttomalta.
Herätysliikkeet ovat osa suomalaisen kristillisyyden historiaa ja nykyisyyttä. Ne voivat olla myös keskeinen osa sen tulevaisuutta. Helpommaksi se käy, jos jokainen niistä pystyy perkaamaan pois pahimman ja nostamaan esiin parhaimman mitä on kirkollemme antanut.
